Minä en ole maakrapu. Tai no, olihan isäni ainakin merimies. Hän osasi "pleissata" ja tiesi kertoa hurjia tarinoita ajalta, jolloin merimiehet olivat kovia kundeja.
Ensimmäinen laulu, joka teki minuun vaikutuksen lapsena oli "Jungman Jansson", joka kertoo merten kauhuista ja vieraista maista. Tunsin styyrpuurin ja paapuurin ennen kuin osasin erottaa oikean vasemmasta, ja muistan kuinka mielelläni kuvittelin kaukaisten esi-isieni olleen merirosvoja, jotka joivat rommia ja tappelivat.
Kuinka sitten ihminen, joka on niin kyllästetty suolaisilla pärskeillä ja merimiesten kerskapuheilla kuin vanha pressu, voikin olla niin täysin uuno kun on kyseessä perheemme nykyiset sunnuntaiveneretket?
Ainoatakaan asiaa en osaa tehdä oikein.
Merikortit ovat minulle täyttä hepreaa, puhumattakaan kompassista, kaikuluotaimesta, lokista ja muista käsittämättömistä asioista. En osaa pudottaa ankkuria ilman että vettä roiskuu muun miehistön kasvoille. En osaa tehdä solmuja, se vie minulta liian kauan. En osaa ohjata koska en tajua pysyä väylällä. En voi keittää kahvia ilman että "pentry" on kuin pommituksen jäljiltä.
Lisäksi en osaa hypätä maihin sulokkaasti, jos vastoin odotuksia onnistuisin, olen saannut käteeni väärän köyden, jos köysi sattuu olemaan oikea, en jaksa pidellä sitä, vaan liu'un hitaasti, mutta varmasti veteen. Tai sitten päästän irti...
Ikinä en ehdi asettaa fendareita ajoissa, vaan sen sijaan saan aikaan naarmuja lakkapintaan. Veneen kippari saa usein vatsakatarrioireita kun yritän olla avuksi. Kuin herhiläinen hän saa juosta keulan ja perän välillä raivaamassa sotkujani. Lisäksi istun useimmiten väärällä puolella ja seison kun pitäisi istua ja päinvastoin.
Mutta kipparihan on aina kippari, ja kaksi kipparia on liikaa. Ja jos minä suorittaisin saaristokipparin tutkinnon, hän kyllä pelkäisi jonain päivänä oikein kapinan syntyvän... Joten kotirauhan säilymiseksi pysyn matkustajana. Mutta mikään maakrapu minä en kylläkään ole, ettäs tiedätte!
Sitävastoin minä tiedän miltä meri tuoksuu kun istuu ihan yksikseen keulassa haistellen tuulta. Tiedän kuinka vapaa on olo kun laituri jää taakse ja nokka osoittaa horisonttia. Tiedän miten makea on uni kun laineet keinuttelevat venettä, ja miltä tuntuu herätä auringon pistellessä silmiä ja yläpuolella kirkuvat lokit. Ja tiedän kuinka ihanaa on vain roikkua reelingin yli ja katsella kun vesi vaahtoaa pitkin veneenkylkeä. Tiedän miten vilvoittavaa on antaa merituulen pyyhkäistä kasvoilla, miltä maistuu pestä hampaat merivedellä, ja miten aina on nälkä merellä.
Tiedän miten mahtavalta ja vaaralliselta meri saattaa joskus tuntua, miten se houkuttelee ja pelottaa suuruudellaan. Eniten se kiehtookin minua, kun se elää, levottomana ja uhkaavana muistuttaen siitä, miten pieniä me tässä ollaan.
Silloin minäkin tiedän että "NAVIGARE NECESSE EST"!
"skini"