Olen joskus miettinyt, tuleeko minusta ihan paljasjalkaisesta maakravusta vielä joskus ihan oikea veneilijä, sellainen joka ei jokaista vähän isompaa aaltoa hätkähdä ja pientä kallistusta pelästy.
Kipparini sanoo että se on juuri veneilyn nautinto, osata ottaa se aalto just' oikein, ja että jos vene ei keinuisi ja kallistelisi, se uppoaisi. Olen yrittänyt 18 vuotta opetella tätä, mutta minun nautinnollinen mereni on edelleen peilityyni, aurinkoinen eikä siellä ole koskaan esim. ukkosmyrskyjä, salakavalia kareja, ei sumua. Ymmärrän ihan hyvin että tämä on pelkkää utopiaa mutta minä olen sellainen veneilijä.
Sekin on minusta kummallista, kun Suomi on tuhansien järvien maa niin miksi ei minun kotini läheisyyteen osunut yhtäkään. Lähin "iso vesi" lapsuudenkodissani oli pienen pieni lampi kahden kilometrin päässä keskellä metsää. Vesi oli tummaa ja ahvenet joita ongittiin, olivat sormenmittaisia, mustia, mutta niin mahdottoman hyviä.
Lähin kelvollinen uimaranta oli 5 km:n mutkaisen metsäpolun päässä mutta siellä vaan käytiin, joskus parikin kertaa päivässä. Muistan, kuinka me siskoni ja veljeni kanssa monet kerrat haaveilimme niityn laidalla istuen, miksei se olisi voinut olla järvi, mutta vaikka kuinka toivoimme ei se koskaan järveksi muuttunut.
Ensimmäinen varsinainen "veneilykokemukseni" oli, kun pääsin isän kanssa kokemaan katiskoita, sille pienen pienelle lammelle. Vene oli vanha, tervattu savolaismallinen soutuvene joka vuoti kuin seula.
Työnjako oli, että isä souti ja minä heitin vettä veneestä laidan yli niin paljon kuin kerkesin. Ihme ja kumma, silloin minä en pelännyt, vaikka ei ollut pelastusliiveistä tietoakaan, tosin ei ollut juuri aallokkoakaan ja rannat olivat lähellä. Onnettomuushan voi sattua ihan rantavedessäkin, mutta pelkoa en tuntenut.
Aika kului (suurimmaksi osaksi jalat tiukasti maan kamaralla) ja kohtalo heitti minut tänne isojen vesien äärelle. Heti ensimmäisenä kesänä eräs paikallinen rouva valisti minua että kun on tähän ihastuttavaan saaristokaupunkiin muuttanut, ensimmäinen hankinta on ehdottomasti oltava vene. Minä ensin hiukan ihmettelin, mutta en ihmetellyt enää, kun koko pieni kaupunki tyhjentyi viikonlopuksi ja venerannat olivat aivan autiot. Huomasimme että täällä on todella melkein kaikilla vene.
Venekuume iskee
Sitten tuttavapariskunta kutsui meidät kanssaan veneretkelle. Niin me pakkauduimme, 4 vekaraa ja 6 aikuista + pussit, kassit, teltat mukana alukseen. Retki onnistui niin hyvin, että meidän kippariin iski pahemmanlaatuinen venekuume ja niinpä sanomalehdestä luettiin etupäässä veneiden myynti-ilmoitukset. Monia käytiin tutkailemassa, kunnes Korppoosta löytyi todellinen helmi, oikea aarre mielestämme. Niinpä meístä 18 vuotta sitten tuli veneenomistajia ja alkoi jalojen merimiestaitojen opetteleminen joka meikäläisellä jatkuu ja jatkuu.
Pienet poikamme olivat uudesta "perheenjäsenestä" aivan innoissaan. Jos oli sovittu että perjantaina lähdetään merelle, olivat pienet reput jo keskiviikkona viimeistään pakattu kaikella tärkeällä, kuten kirjoilla, Aku-Ankoilla, tinasotilailla, legoilla ym., y.m. Heitä ei häirinnyt tuulet eikä aallokot, ei jos ikivanha moottori teki lakon milloin sattui, heistä kaikki oli vain jännittävää ja mukavaa. Ja äiti istui vatsa löysänä, kalmankalpeana ja pelkäsi. Silti sama äiti oli joka viikonloppu aivan yhtä innoissaan lähdössä kuin perheen miehetkin, saman äidin askeleet vievät vieläkin jo maaliskuussa rantaan haistelemaan merituulia, plaanille katselemaan veneitä jne.
Että kyllä kai minussakin olisi ainakin pikkuisen ainesta merieläjäksi, mutta niinkuin kippari sanoo, se aines kestää tulla joillakin esiin vähän kauemmin kuin toisilla. Mene ja tiedä, mutta tänäkin kesänä taas yritän.
Mikä sinne ulapalle vetää
En tiedä mikä sinne ulapalle vetää, onko se pieni suolainen tuulenhenkäys, onko se maailman paras unilääke, hentoinen aallon liplatus veneen kylkeen iltaisin, onko se aamukahvit takakannella lokkien ja sorsien seurassa, onko se upea joutsenparvi lipumassa tyynessä lahdenpoukamassa, onko se istua lämpimällä rantakalliolla uittamassa varpaita vedessä, onko se sitä, kun on onnistunut pudottamaan (huom. ei heittämään) ankkurin tyylikkäästi sotkeutumatta kertaakaan köysiin, tai onko se istua saunan jälkeen rannalla auringonlaskua katsellen, tai olletteko se Te, te merihenkiset ystävät joita ulapalla ja rannoilla aina tapaa.
Minun veneilyni on tätä kaikkea, se rakas "helmi" joka meillä vieläkin on, te ystävät ja meri kaikkinensa, jopa ne aallotkin jotka meitä keikuttaa.
Kun oikein nyt ajattelen, niin ehkä minustakin tulee merinainen, joskus, vaikka meri ei aina olisikaan peilityyni, vaikka sumuakin olisi tai ukkosta, tai jos sotkeudun köysiin tai että suurin ilonaiheeni olisi, kun laskeudun sirosti kaikkine kiloineni tukevalle maankamaralle, merimatkan päätteeksi. Voi minusta tullakin, kun oikein yritän.
Maakrapu (toivottavasti entinen)