Minäpä olinkin viime kesänä purjehtimassa, siis ei vain matkustajana vaan ihan oikeasti osallistuvana kastin jäsenenä. Meitä oli matkassa mukana aika hulppean kokoinen vene, ainakin 34 jalkaa, 2 pitkänhuiskeaa naisenpuolta ja 1 vähän matalampi lady, Daisy nimeltään ja sillä oli häntä ja 4 jalkaa, siis koira. Siinä koko meidän kasti.
Sattui nimittäin niin mukavasti, että ystäväni M soitti ja kysyi; lähtisinkö purjehtimaan; vastasin; jo vain lähden, koska mennään ja ketä tulee mukaan?, vastaus; huomenna ja Sinä, minä ja neiti D. Asia oli sillä sovittu.
Niinpä seuraavana ihastuttavan upeana aamuna olimme jo hyvissä ajoin Snäckvikin rannassa pusseinemme ja reppuinemme, koira narun päässä yhtä innokkaana kuin me tytötkin.
Ensimmäiset kommentit tulivat oitis jo laiturilla: jaa, herra S tulee myöhemmin, vai? "Ei tule herra-henkilöitä ollenkaan, tämä on tyttö-purjehdus", vastasi kapteeni M.
Ilmeet olivat näkemisen arvoiset "saattajajoukollamme", olivat lisäksi melko varmoja, että veneen kyljet on ihan naarmuilla ja köli kappaleina, köydet potkurissa ym. ym. kivaa, ennenkuin reissu on tehty.
Emme antaneet näiden herra-henkilöiden masentaa mieltämme vaan suoritimme tyylipuhtaan laiturista irrottautumisen, kapteeni ruorissa, kansityttö (allekirjoittanut) köysissä ja neiti D kaikessa mukana, eikä naarmun naarmua kyljissä.
Sää oli jo heti aamusta niin helteinen, että jo Varas-saaren kohdalla uikkarit päälle ja Nivea-nelosta pintaan, janojuomat (huom. absoluuttisesti alkoholitonta) esille ja sitten se alkoi; puheen pulputus. Ja sitä lajia riitti, tunnista tuntiin, eikä aiheista ollut pulaa.
On niin mukavaa silloin tällöin jutella ihan sydänjuuriaan myöden asioita ja varsinkin kun sattuu vielä sellainen kaveri joka on samalla aaltopituudella. Eikä jutut olleet ollenkaan ns. naistenjuttuja, vaan siinä ruodittiin niin EU, kuin nykyinen hallituskin, vaikka silloin ei vielä ollut mitään tietoa tapauksesta Alho -Sundqvist, kulttuuripuoltakin käsiteltiin, arvosteltiin muutama kirja ja teatteri-esitys ym. ym., mutta kaikista eniten keskusteltiin vissiin purjehtimisesta, kapteeni kertoi, minä kyselin ja kuuntelin, ... ja nautin. Ja nahka paloi.
Kaikki meni kuin suoraan oppikirjasta otettuna
Heti Vånon-lossin jälkeen nostettiin purjeet ja taaskin kaikki meni kuin suoraan oppikirjasta otettuna, ei pienintäkään mokaa edes minulta joka on aika "tupelo" näissä hommissa. Niinpä matka jatkui keula kohisten kohti Airistoa, meikäläinen ruorissa ja kapteeni "vapaavuorolla".
Ehdin jo onnitella itseäni hyvästä suoriutumisesta tehtävässäni, kunnes saavuttiin väylän kapeimmalle kohdalle ennen Airistoa, just' siinä kohti halusi kanssamme samalle väylälle ensin iso jenkkivene ja heti perään rahti-alus + muita pienempiä veneitä. Ehdotin varmuuden vuoksi, josko vaihdettais ruorin-pyörittäjää, kapteeni M ei pistänyt hanttiin, ja neiti D:kin murahteli myöntymisen merkiksi.
Sivuutus meni tosi tyylikkäästi ja saimme vastaantulijoilta paljon iloisia vilkutuksia ja "hyvä-tytöt" huutoja, herrasmiehiä kaikki tyyni. Kun "vaara" oli ohi, vaihdettiin jälleen ohjastajaa vaikka olinkin melko varma että osun varmasti edessä seilaaviin Nauvon lauttoihin. Yllätys, yllätys, en törmännyt yhteenkään. Tästä ilahtuneena keitettiin jälleen kahvit ja nyt matka jatkuikin rauhallisemmissa merkeissä.
Ei ollut satamapaniikista tietoakaan
Aurinko paahtoi, neiti D hikoili, juttu luisti, kahvipannu tyhjeni ja kas vain, niinpä jo häämötti Innamon laituri, ihan täynnä veneitä. Taas mielessäni ihmettelin, että mitenkäs rantaudutaan, kapteeni M oli kuitenkin jo laatinut strategian; keula vastatuuleen, purjeet alas ja sitten vaan Varjosen Ilkan, siis "Amarillon" kylkeen päin ensi alkuun.
Niin sanoi ja niin myös teki kapteeni, eikä ollut satamapaniikista tietoakaan. Ja koska tämä oli naispurjehdus, oli se sitä loppuun asti, naiset riensivät laiturilta meitä vastaanottamaan ja niin oli se ainakin 34-jalkainen tukevasti kiinnitetty.
Meikäläisellä oli sillä hetkellä ihan sellainen olo, että ei olis elämässään muuta tehnytkään kuin purjehtinut, niin upeaa oli ollut. Neiti D:llä sitävastoin oli hieman ahdistunut ilme, sillä oli niin kova pissahätä monen tunnin matkan jälkeen että se suorastaan lensi rantapusikkoon. Innamon tuvassa odottikin jo emäntien keittämät makoisat myllykahvit ja mansikkakakut, nam, miten hyvää.
Paluumatkamme alkoi seuraavana aamupäivänä yhtä hienon sään vallitessa, kuin tulomatkammekin. Siispä purjeet ylös ja kotia kohti. Neiti D:kin oli jo niin sopeutunut purjehduselämään, että lokoili kannella kaikki raajat levällään ja otti vastaan kaiken sivuvastaisen tuulen edes hieman viilentääkseen oloaan.
Me kaksijalkaiset vuorottelimme ruorissa, pistettiin jälleen kerran maailman asiat järjestykseen ja todettiin yhteistuumin niin paljon olevan pielessä kun ei itse ehdi ihan joka paikkaan.
Ankara asioiden pohdiskelu ja "rankka" purjehdus tietysti kuluttaa energiaa ja niinpä jo vatsakin ilmoitteli haluavansa muutakin kuin janojuomaa. Siispä purjeet pullistellen keula kohti Airiston Hotellin laituria. Ja jälleen onnistunut rantautuminen, herrasmiehiä niin paljon vastaanottamassa että ei kaikille riittänyt köydenpäätä antaa.
Tunsimme itsemme melkein prinsessoiksi, neiti D tosin palautti meidät maan pinnalle hyvin pikaisesti, luonnolliset tarpeet vaativat äkkiä pusikkoon. Asia hoidettiin ja sitten, koska meillä oli ollut niin upea reissu päätimmekin tuoda loput eväät kotiin ja tarjota itsellemme kunnon pihvit. Siispä rimpsuhameet päälle, "höperö-hattu" päähän, punaa huuliin ja hotelliin. Nautittiin viimeisen päälle maukas myöhäinen lounas ja vielä jälkiruoaksi jätskit, myöskin neiti D:lle. Eipä ollut enää nälkä.
Loppumatka sujuikin sitten leppoisasti, tosin paluuliikenne oli aika vilkas, mutta jopas meikäläinenkin pyöritteli ruoria ihan rauhallisesti ja toden totta, mahduin ihan samalle väylälle muiden kanssa, enkä ajanut päin yhtäkään vastaantulijaa.
Olimme kaikki kolme yhtä mieltä siitä, että reissu oli kertakaikkisen upea, mutta päättyi liian pian. Kotiranta häämötti jo, siispä köydet esille haikein mielin ja jälleen mallikas rantautuminen.
Neiti D ja minä, mehän tiesimme, että kapteeni M on kokenut ja taitava purjehtija, mutta epäilimme matkan alussa ehkä hieman itseämme ja omaa selviytymistämme, olemmehan kumpikin enempi "maakrapuja", mutta meidän piti ihan tassusta pitäen onnitella toisiamme, ei oltukaan hassumpia vasta-alkajia. Ja venekin oli ehjä, ei naarmun naarmua, ei köysiä potkurissa, kölikin ehjä ja masto pystyssä, siis kaikki hyvin.
Olen varma, että neiti D kuten minäkin muistamme tämän reissun kauan, ja mahtaakohan sekin hyräillä mielessään, että "kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa", minä huomaan usein tekeväni niin.
Kiitos kapteeni M, puolisonsa S ja neiti D, mahtava reissu.
nimim. "Satunnainen purjehtija"