Tämä on tarina miehestä, jonka rakkain elementti on vesi, meri, järvet, joet, pienet purotkin ja joka täydestä sydämestään on luonnon ystävä, kunnioittaa ja vaalii sitä, saaristomerta ja sen luontoa erityisesti.
Hän on myös innokas veneilijä ja kalamies, vannoutunut puuveneen ystävä lokeroimatta silti muita veneitä eri kastiin. Hänen mielestään ei ole väliä olemmeko purje-, moottori- tai soutuveneilijöitä, tärkeää on millaisia veneilijöitä olemme. Että muistaisimme vesillä liikkuessamme olevamme siellä vain vieraina, meri ja saariston luonto isäntänämme ja käyttäisimme vieraan lailla siivosti ja korrektisti niin isäntäämme kuin muitakin vesilläliikkujia kohtaan.
Edellä kuvatun lisäksi hän on myös mahdottoman mukava ja sympaattinen ihminen, ihminen joka sopisi esimerkiksi ja keulakuvaksi monille meistä. Tavallaan hän onkin eräänlainen keulakuva, hän on kerhomme kapteeni, kommodori Ilkka Varjonen. Esipuhe oli tässä ja nyt alkaa tarina.
Ilkka on paljasjalkaisia turkulaisia, Skanssinmäen poikia. Perheeseen kuului vanhemmat ja pikkusisko sekä tietenkin vene.
Isoisälläkin oli vene, joten meri on tullut tutuksi jo kapaloiästä lähtien. Silloin tehtiin viikonloppu- ja lomareissuja veneellä kuten tänäänkin. Päivät putputeltiin, yöksi rantauduttiin ja pystytettiin teltta, veneessä ei nukuttu, se oli enemmänkin vain kulkuväline liikkua paikasta toiseen. Ehkäpä miehen kiintymys mereen ja luontoon on perua jo näiltä ajoilta.
Vanhemmilla oli pieni juomatehdas Skanssinmäellä. Ilkasta ei kuitenkaan tullut tehtailijaa. Hän haaveili mm. puutarhurin urasta, tädillä oli puutarha joten homma tuli tutuksi jo pikkupoikana. Myös palomiehen, veturinkuljettajan ja "bisnesmiehen" ammatit kiinnostivat. Aikanaan hän kuitenkin valitsi Wärtsilän ammattikoulun ja valmistuttuaan pestautui taloon töihin. Ura siellä jäi kuitenkin melko lyhyeksi, sillä oltuaan pari päivää töissä hän sanoutui irti.
Pomo totesi siihen,että "on täällä ennenkin lyhyitä työsuhteita ollut muttei näin lyhyitä milloinkaan". Syy pikaiseen paikanvaihtoon oli pääsy valtion hommiin VR:lle, 16-vuotiaana, se oli jotain se. Siitä työsuhteesta tulikin pidempiaikainen, yli 30v., samalla osastolla koko ajan, kunnes joutui sitten siirtymään ennenaikaisille oloneuvoksen päiville. Hän on kuten useimmat oloneuvokset: puuhaa on enempi kuin konsanaan työelämässä ollessa.
Pikkuskidinä hän harrasti jääkiekkoa ja jalkapalloa, hiihteli talvisin ja oli innokas metsästyskaveri isälle. Vähän varttuneempana oli tapana, että kulman kundit kokoontuivat juomatehtaan nurkille josta lähdettiin vähän baanalle pimuja tsiikaamaan.
Mopokuume oli kova, mutta ikää ei vielä ollut riittävästi. Vauhdinhurmaa tyydytti kuitenkin ikioma mikroauto jolla käytiin ahkerasti Artukaisissa harjoittelemassa. Samoihin aikoihin perhe hankki kesäpaikan Tervsundista, joka on heillä edelleen.
Kesälauantaisin soitto soi Lillholman tanssilavalla ja sinne teki nuoren miehen mieli mutta taas kerran ikää oli liian vähän. Parin vuoden kuluttua tuli vaadittavat 16v. täyteen ja mies oli tuotapikaa sekä onnellinen mopon omistaja että pääsi lavatansseihin. Olo oli kuin aikamiehellä, oli mopo, rannassa keikkui itse ammattikoulussa kurssityönä rakennettu optimistijolla, oli vakituinen työpaikka VR:llä, nuorenmiehen elämä oli ihan mallillaan.
Aika kului, mopo vaihtui autoon, optari nopeampiin veneisiin ja Tervsundin maantiestä tuli kaksikaistainen, ennen oli vain yksi kaista ja ohituspaikat erikseen. Myös Lillholman kapulalossin tilalle saatiin ponttoonisilta.
Nopeiden tuulilasiveneiden jälkeen alkoi mielessä pyöriä yhä useammin oikea kunnon matkavene. Sellainen osui kohdalle sitten kerran Nauvossa, vanha, joskus vuosisadan alussa Ahvenanmaalla rakennettu kalastusalus.
Pituutta aluksella oli 9 m ja leveyttäkin riittävästi. Kunto ei tosin ollut parhaita mutta kaupat tehtiin. Aluksessa oli pienet hytit edessä ja takana, keskellä oli avotila, jossa kuljetettiin elävää kalaa. Näin oli mies onnellinen aluksen omistaja ja sai vielä kalantuoksut kaupanpäälle.
Runko kuidutettiin ja hytit rakennettiin uudelleen, vene oli matkakunnossa, vain nimeä vailla. Se taas järjestyi niin, että istuessaan rankan kunnostuspäivän jälkeen työkaverinsa kanssa saunanlauteilla tuli nimiasia puheeksi ja työkaveri ehdotti, että miten olis Amarillo? Samanniminen hitti-iskelmä soi radiossa päivittäin siihen aikaan. Hetken nimeä "maisteltuaan" Ilkka totesi: se on siinä ja niin pidettiin juhlalliset kastajaiset. Amarillo I oli syntynyt.
Alus oli vielä pukkien päällä ja tarvittiin traileria, että saataisiin se omaan elementtiinsä. Tiedossa oli, että Paraisten Venekerholla oli traileri, ja niinpä lähdettiin työkaverin kanssa sitä lainaksi pyytämään.
Asia esitettiin kerhon silloiselle sihteerille Armas Virralle, joka asian kuultuaan kertoi pojille, että traileria lainataan vain kerhon jäsenille. "Liity poika jäseneksi, siitä on sinulle muutakin hyötyä kuin vain trailerin laina". Asia oli sillä selvä, liittymispaperit kirjoitettiin, Ilkasta tuli venekerholainen ja sai trailerin lainaksi.
Vuosi oli 1973. Amarillo I:llä kierreltiin meriä kolme kesää. Vene oli merikelpoinen, tilavakin mutta siinä oli jotain mikä ei tuntunut "omalta". Mielessä oli kaiken aikaa ihan aito puuvene.
Sellainen osui kohdalle eräällä viikonloppuretkellä Pensarissa, puutroolari, ja mies oli myyty. Kaunotar, jota hän oli aina haaveillut, oli hänen silmiensä edessä. Saatiin selville, että paikalliset Öhmannin veljekset olivat rakentaneet kyseisen kaunottaren. Työkaveri kiinnostui myös ja alettiin harkita yhteistilausta.
Veneenrakentajaveljeksillä oli kuitenkin tilauksia jo pitkälle eteenpäin ja niinpä hartaan harkinnan jälkeen päädyttiin tulokseen; oma apu, paras apu. Työkaverilla sattui olemaan Savonlinnassa sopivaa venepuumetsää, joten moottorisahat auton peräkonttiin ja Savonlinnaan Saakonsaareen savottaan venepuita kaatamaan.
Puut kaadettiin, sahattiin ja ajettiin rekalla Laitilaan, josta löytyi alan ammattimies rungonrakentajaksi. Viikonloput ja kaikki vapaa-aika tämän jälkeen kului tiiviisti Laitilassa rakennuspuuhissa, mutta niinpä syksyllä 76 runko oli valmis. Se ajettiin lavetilla Uuteenkaupunkiin ja hinattiin sieltä kotiin Paraisille.
Ilkasta oli edellisenä vuonna tullut paraislainen, matka lapsuudenkodista Skanssinmäeltä omaan kotiin Finbyhyn ei ollut pitkä, linnuntietä vain 10 km. Seuraavana talvena omalla kotipihalla alus sai hytit ja moottorin ja niinpä jo seuraavana juhannuksena tehtiin Amarillo II:lla neitsytmatka Ahvenanmaalle. Alus ei sisustukseltaan ollut vielä läheskään valmis, mutta pikkuhiljaa vuosien myötä siitä valmistui se Amarillo, joka on tänäkin päivänä kauneimpia puuveneitä näillä vesillä.
Aktiivinen osallistuminen kerhon toimintaan huomattiin jäsenistön taholla ja niinpä Ilkka valittiin kerhon varapuheenjohtajaksi v.1991. Tässä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1993, jolloin valittiin uudeksi puheenjohtajaksi äkillisesti keskuudestamme poistuneen Juhani Kodisojan jälkeen.
Juhani jätti jälkeensä hyvin hoidetun kerhon, josta oli hyvä lähteä jatkamaan häneltä kesken jäänyttä työtä. Kuitenkin tehtävän vastuullisuus ja sen näin äkillinen vastaanottaminen suorastaan pelotti. Tuolloin oli jo tiedossa tulevat tapahtumat, uuden talvisäilytyspaikan haku ja vasta nyt 5 vuoden kuluttua asia alkaa olla järjestyksessä.
Elikkä ensimmäiset 5 v. kerhon puheenjohtajana hän on neuvotellut, täyttänyt kaavakkeita ja taas neuvotellut lukemattomissa eri instansseissa. Takapakkia on tullut monet kerrat ja taas on aloitettu alusta. Työtä se on vaatinut valtavasti ja joskus pitkää pinnaakin, mutta sitähän Ilkalla onneksi on. Vaan nytpä ovatkin tämän kaupungin päättäjät ja virkamiehet Ilkalle tuttuja ja meillä on talvisäilytyspaikka, tosin vasta pläntti maata ja vanha tiilitehdas, mutta kyllä se siitä.
Vastuullisena ihmisenä hän haluaa hoitaa puheenjohtajan tehtävät kaikilta osiltaan viimeisen päälle hyvin. Kerholle tulevan postin määrä ja siitä aiheutuvat paperityöt ovat päivittäisiä, samoin yhteydet valtakunnallisiin veneilyliittoihin ja kokouksiin osallistuminen vaativat oman aikansa. Puheenjohtajan tehtävien moninaisuus yllätti hänet lievästi aikanaan, mutta kuten hän itse toteaa; onneksi hänellä on ollut aikaa.
Meidän omissa porukoissamme hän haluaa pitää matalaa profiilia, meille hän haluaa olla ensimmäiseksi Ilkka, eli yksi meistä, ja vasta sitten kommodori. Hän viihtyy paremmin haalareissa kuin kovat kaulassa ja niinpä olemme tottuneet näkemään hänet aina talkoo- ja muissa yhteisissä hommissa yhtenä meistä, sinisissä haalareissaan. Ilokseen hän on havainnut porukkamme aktivoituneen viime aikoina, talkoissa on väkeä kuin ennenvanhaan, samoin kerhon kokouksissa.
Pahempia haavereita ei pitkän veneilyharrastuksen aikana ole sattunut, pikemminkin on ollut niinpäin, että hän on auttanut muita pulaan joutuneita. Ei varsinainen vaara- mutta kuitenkin mieleen jäänyt tilanne sattui kerran matkalla Poriin.
Mies oli yksin liikkeellä ja juuri ennen Luvian kapeikkoja yllätti sankka sumu. Amarillossa ei ollut vielä tutkaa joten kapeikot piti selvittää ulkomuistista. Siinä tilanteessa oli aikalailla orpo olo. Hyvin meni ja Suomen armeija sai kertausharjoituksiin miehen ja veneen.
Yksi miellyttävimpiä kokemuksia on ehdottomasti ollut Tall Ships Race ja sen yhteydessä ollut puuvene-festivaali, johon Amarillokin miehistöineen osallistui. Oli mahtavaa olla toinen toistaan kauniimpien puuveneiden joukossa, tutustua maailman upeimpiin purjelaivoihin ja tuntea itse olevansa osa tässä hienossa joukossa. Se oli jotain mitä ei milloinkaan unohda ja mitä tuskin saa kokea uudelleen.
Sensijaan mahdollisuuksien rajoissa saattaisi olla unelma, joka ei vielä ole toteutunut. Se olisi matka elämänkumppani Pirkon kanssa jonnekin kauas, maailman ääriin, lämpimään, missä voisi viipyä pidempäänkin kuin pari viikkoa.
Myös arktisemmat olosuhteet ovat miehelle mieleen. Talvella jäätilanteen salliessa hän pakkaa eväsreppunsa, starttaa Saabinsa ja ajelee niin pitkälle kuin jäätietä riittää. Siellä, valkoisena kimaltavalla aavalla, missä hiljaisuus on niin hiljaista, että sitä voi kuunnella, siellä hän kokee olevansa onnellinen, yksin vain omat ajatukset seurana. Se on omien sisäisten akkujen latausta parhaimmillaan.
Myös moottorikelkka on mieluisa ajopeli, sillä on Pirkon kanssa monet talvisafarit saaristoon tehty. Kuten huomaamme, vuodenajat eivät aseta koviin paljon esteitä tälle miehelle liikkua hänen mielielementissään, merellä.
Muita sydäntä lähellä olevia harrastuksia on jo jutun alussa mainittu kalastus, verkkokalastus etupäässä. Pirkko on oivallinen kalakaveri ja myös mainio kalaruokakokki, joten sopii oikein hyvin, että Ilkan mieliruokaa on kala eri muodoissaan.
Suurimmat hauet tähän mennessä ovat olleet n. Pirkon kokoisia, joskus on joku pienempikin tullut, kertoo tämä kalamies ihan vakavalla naamalla. Niinä aikoina, jolloin kala ei käy pyydykseen hänet löytää varmimmin jonkun vanhan puuveneen kimpusta. Niiden kunnostus ja entisöinti on hobby numero 2. Parhaillaankin on työn alla vanhan purjeveneen saattaminen jokaista nippeliä myöden aivan alkuperäiseen kuntoon.
Merellisiin harrastuksiin liittyy tärkeänä osana myös aktiivinen toiminta Meripelastajien Paraisten osastossa. Ko. osastoa alettiin Juhani Kodisojan toimesta Paraisille puuhata 80-luvulla, hän meni mukaan ja on edelleen. Myös meripelastusalus Kalkholm on miehelle tuttu, milloin hän on sen kipparina partioitaessa merellä, milloin taas viemässä saariston asukkaille lukemista, eli kirjastoveneen kipparina.
Monet kerrat Amarillo on toiminut Kalkholman "sijaisena", kun se syystä tai toisesta on ollut estynyt lähtemästä kirjastokeikalle ja niin ovat saarelaiset saaneet lukemisensa niinäkin kertoina.
Tarinassa on tullut esille monia toimia ja harrastuksia, jotka ovat lähellä Ilkan sydäntä, mutta ihan sydämen sisällä asti on tytär Heidi, hänen hyvinvointinsa ja tarpeensa ovat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Heidin loma-aikoina puuhastellaan kaikenlaista mukavaa yhdessä, kesällä tietysti veneillään ja hiihtolomilla on talviset harrastukset.
Kuten isä aikanaan on Heidikin vauvasta asti ollut meri-ihmisiä, joten ei ole ihme että hän aikoinaan päätti ottaa ensiaskeleensakin merellisissä maisemissa, Innamon laiturilla. Aika hyvä valinta pieneltä veneilyperheen tyttäreltä. Isä ja tytär ovat molemmat hyvin musikaalisia, vain sillä erotuksella, että tytär soittaa erittäin hyvin mm. hammond-urkuja ja isä on keskittynyt enempi kuuntelemaan musiikkia.
Radiosta hän valitsee kevyen musiikin kanavan, mutta jos lähtee oikein konserttiin, valinta on usein sotilasmusiikki, se hivelee hänen musiikkikorvaansa.
Myöskin tanssiminen on mukavaa ajanvietettä ja senhän me muutkin olemme huomanneet, Innamon parketiltakin hän poistuu useimmiten viimeisten joukossa. Parhaat lukuelämykset hän saa Suomen- ja saaristomeren luontoa sekä historiaa käsittelevistä kirjoista. Sarjakuvat ja muu viihdekirjallisuus eivät hänen käsissään pahemmin kulu.
Toimittajan kysymykseen, hermostuuko tai peräti suuttuuko tämä hyväntuulinen, myhäilevä mies milloinkaan, tulee myöntävä vastaus. Hän kyllä suuttuukin, mutta vain itselleen, ei muille.
Kun hän mokaa jonkun jutun saattaa tulla ääneen lausuttua kaikki rumat sanat mitä muistissa on. Muita kohtaan hän mieluummin säilyttää malttinsa ja ottaa sovittelevan kannan, kuin hermostuu, (olisikohan tässä opiksi otettavaa itsekullekkin? (toim.huom.)). Hänellä on myös ehtymätön vitsivarasto, niiden ja tarinoiden kertojana hän on lyömätön. Haastateltavana hän on ihanteellinen, kertoo avoimesti itsestää ja ajatuksistaan ja osaa nauraa makeasti myös itselleen, mikä tuli monet kerrat esille tätäkin juttua tehtäessä.
Se, miksi tämä Loki-lehden ensimmäinen henkilöjuttu tehtiin juuri Ilkasta, ei ole niinkään se, että hän on kerhomme kommodori, eikä oikeastaan sekään, että hän on juuri saavuttanut iän, jossa miehet yleensä villiintyvät, vaan Te, arvoisat lukijat, olette toivoneet lehden palstoille juttua jostakusta meistä, kerholaisista. Kukapa olisi ollut sopivampi näin päänavaajaksi, kuin henkilö, jonka me kaikki tunnemme ja jolla on edellä kerrotun kaltaiset mielipiteet meille kaikille tärkeistä asioista, veneilystä saaristosta, luonnosta ja joka on kaiken tämän lisäksi muutenkin sympaattinen, mukava mies.
Tarinan lopuksi siteeraus pakinoitsija "Aapelilta":
"Aika hyvä ihmiseksi."
als