Niin kuin edellisessä jutussa mainitsin, rakkaus mereen oli puupaattiäijään tarttunut jo nuorena pojan jolppina ja kaikenlaiset vesileikit olivat häntä kovin kiehtoneet.
Aikaisessa lapsuudessa hän opetteli uimisen jalon taidon Uittamolla, Turun Pitkäsalmen rannalla. Ei ollut vielä maauimaloita, suunnitteilla kylläkin.
Kesäpäivinä lapsuudessaan äijä kulki Uittamolle siskojen kanssa uimaan, eväskassia kantaen. Vesi ei kylläkään Uittamolla vallan puhdasta ollut. Joskus uiskentelijan saattoi yllättää näky, joka muistutti tamperelaista "Mustaamakkaraa!".
Vesileikit harjoiteltiin niin hyvin että myöhemmin äijä sai uimataidostaan maisterin laakeriseppeleen ja palkintoja myös ponnahduslautahypyissä.
Uimahyppyharrastukseen äijän johdatti Gröndahlin Eki, ammatiltaan maalari, urheilussa, etenkin uimahypyissä, mestarismies.
Ekin poika Jukka oli äijän paras kaveri. Eki asensi Jukka-pojalleen tasaperäiseen soutupaattiin vanhan Archimedes-moottorin, etutäkin ja tuulilasin. Ei sillä paatilla ollu nimikilpeä, mutta kyllä me pojat sen nimi tiedettiin, se oli "Aamurusko".
Ei ole tarkkaa muistia siitä , miten vanhoja me pojat, Jukka , äijä ja Terhon Pena olimme, siinä 12-13-vuotiaita kai, kun kolmisin tehtiin "Aamuruskolla" tapahtumarikas retki lähisaaristoon.
Ei se retki ollut kuin Aurajoelta Pitkaääsalmea pitkin Paraisille ja Airiston kautta takaisin Turkuun, mutta silloin se tuntui meistä pikkusälleistä hurjalta seikkailulta. Jossain vaiheessa käytiin vähän kivelläkin ja Airisto sentään on Airisto laivoineen ja ristiaallokkoineen pienelle soutupaatille ja kolmelle poikaselle.
Vuodet vieri, sattuma toi äijän perheineen Paraisten Pappilanmalmille, asumaan tultiin "Villa Tammen rappiotaloa". Rappiotalo siksi, että tämä entinen nahkurimestarin talo oli jäänyt tyhjilleen nahkurivainaan jo iäkkäiden tyttärien muutettua pois helpompaan asumiseen.
Ei siinä merenkulku tullut mieleen äijälle moniin aikoihin, sillä "Villa Tammi" sai nyt perheen päähuomion.
Kun remontinteon ihana kurjuus aikoi lopulta vähän helpottaa 80-luvulla, sattui silmiin lehti-ilmoitus myytävästä tuulilasiveneestä. Sininen pieni tuulilasivene haettiin Etelä Kirjalasta kotiin riemusaatossa, josta vastasi pääosin Mikko, 12v, äijän nuorempi poika ja "vanhuudenilo". Finn Family-veneelle antoi vauhdin Johnsonin 30 heppaa.
Oli sillä pikaveneellä mukava plaanata Peimarille kalaan, ja saatiinpa lisäksi oiva opetus paikanmäärityksen tärkeydestä merenkulussa.
Tapahtui nimittäin eräänä sunnuntaina, kun lähdettiin Mikon kanssa Nauvosta kotiin, eikä erään kaverin varoituksia eteläisen reitin sokkeloista uskottu, niin eksyttiin.
Pikavene kiidätti meidät tukka putkella pitkin Mattnäsin selkää Berghamin aukolle, jossa vain kurssi itään ja kotiin Paraisille. Mutta sitten tuli tenät, kun ei tiennyt, mistä lävestä olisi pitänyt kääntää ylös. Ei siinä auttanut edes Paraisten saariston retkeilykartta, josta sen puoleen oltiinkin jo ajettu ulos. Oli siinä totinen paikka, kun ei tiedä missä on, eikä kehtaa oikein kysymäänkään mennä. On hermostuttavaa olla häviksissä, sen ymmärsi myös Mikko äijän naamaa tarkkaillessaan.
Monen mutkan kautta kotiin lopulta löydettiin, mutta tapahtuneesta viisastuneena äijä hankki merikortit ja ilmoittautui heti syksyllä kansanopiston saaristolaivurikurssille.
Myöhemmin todettiin sitten perheneuvottelussa, että kyseinen pieni sininen pikavene ei oikein istu saaristoretkeilyn tarkoitusperiin ja se myytiin pois ilman sen suurempia itkuja.
Nyt vuosia edellä kerrotusta ei kyseiset vedet ole enää outoja, mutta tapahtuneen jälkeen onkin aina merikortti ollut näkyvissä paatin kulussa ollen, ihan harjoitukseksi vaan.
Miksi sitten jutun nimenä puupaattiäijä, siitä ehkä jo seuraavalla kerralla.
JK