Lyhyeksi jäänyt veneily sinisellä pikapaatilla oli taaksejäänyttä elämää, se oli ollut kuin koe joka oli suoritettava. Kokeilu kuitenkin herätti innostuksen jatkaa aloitettua veneilyuraa. Mutta miten ja minkä näköisellä veneellä?
Saarisen perhe oli tullut tutuksi jo aiemmin ja heillä oli vene, jonka tapainen olisi ehkä meillekin sopiva. Siitä kotona puhuttiin että tilaa saisi paatissa olla, eikä sen tarttis kovin mennä.
Turun Sanomien myytävänä-sivulla oli eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitus, joka herätti välittömästi lievää mielen kuohuntaa.
Noin 8 m puumeriläinen
Wikström V.3
P 123456 klo 11-13 tai ilt.
Mitä kello on, voikohan jo soittaa. Nyt tarvii äkkiä nähdä se paatti ja ... mitähän se maksaa?
Yhteys myyjään saatiin, paatin hintapyyntö ja sijainti tuli selville. Äkkiä kattomaan.
Paatti oli säilössä Turun Linnankadulla, peltikatoksen alla, pressujen suojassa pimeässä ja oli yltä päältä kaupungin pölyssä.
Paattia myi omistajan veli, joka esitteli venettä ja varusteita ja valitteli että paatti on ollut viime kesän ylhäällä veljen poismenon takia. Paikalla oli myös omistajatahon luotettu konemies, joka kyllä kovin mielellään käynnisti moottorin todistaakseen sen erinomaista kuntoa. Sanoin uskovani koneen kunnon käynnistämättäkin.
Saarisen Pena, joka oli pyydetty tueksi mukaan paattia arvioimaan arveli ettei olisi hyväksi antaa koneen ravistella kuivilla ollutta venettä. Puupaatti näytti ihan kivalle, sen minkä nyt siinä innossa ymmärsi.
Kotiin palattua käytiin vilkasta keskustelua paatista, vähän oli kuumetta, vähän oli ...
Mikko-poika painosti äijää ilmoittamalla: "Jos sää kauan mietit, niin joku toinen ottaa sen". Pena säesti: "Jos kerran siitä tykkäät, niin ota se, ihan hyvältähän se näyttää".
Valmiiksi tehdyssä kauppakirjassa sanottiin että vene myydään siinä kunnossa, kuin se myyntihetkellä on. Mitähän se tässä tapauksessa meinaa... kun tietäis?
Paatin myyjä ihmetteli kun sanoin vieväni sen maakuljetuksena Paraisille. "Kui sää et pistä sitä tosta jokkee ja aja Paraisille".
"Ajattelin tutustua veneeseen paremmin omalla pihalla ajan kanssa ja tehdä sille vähän keväthuoltoa", sanoin. "No ihan kui vaan", sano myyjä.
Kun paatti oli nostettu kuorma-auton lavalle ja tehtiin lähtöä Linnankadulta paatin entisen omistajan leski toivotti uusille omistajille hyviä hetkiä veneellä ja pirautti pienen itkun. Paatin lähtö herkisti vanhan rouvan ja nosti muistoja pintaan. Hyvä niin, sillä hyviä muistoja ei hävitä mitkään kauppakirjat.
Siinä sitä mentiin sitten peräkkäin, puupaatti kuorma-auton lavalla ja me perässä kohti Paraista.
Puupaatti laskettiin pihalle. Oli aika tutustua tarkemmin siihen ja miettiä sitä, että mitä oli tullut ostettua.
Ensivaikutelmaa ei tarkempi tutkimus juuri romuttanut mutta ehkä joku tuhatlappu olisi säästynyt tinkaamalla sen takia että paarpurin puolelta vesirajassa, metrin keulasta, löytyi jonkun haverin seuraukset: haljennut kylkilauta ja pari katkennutta kaarta.
Ei sitä huomannut säilytyspukin tuen alta ennen mutta tätä se kauppakirjan maininta paatin kunnosta taisi tarkoittaa, ainakin osittain.
Vesirajan alapuolella oli saumoihin laitettu silikoonia oikein reilusti, ja paikalle sattunut Tuikan Ilkka ehdotti kyseisen ökömentin poistoa ja korvaamista tarpeen mukaan Sikafleksillä, näin tehtiin. En kehdannut keneltäkään kysyä mitä katkenneille kaarille tulisi tehdä, vaan tein niiden viereen vahvikkeet vähin äänin, "omasta päästä".
Venepaikka järjestyi suntista, vastapäätä kerhon venevarikkoa. Puupaatti laskettiin veteen ja Saarisen Alli avusti innolla paatin siirrossa ja kiinnityksessä, olihan Alli jo vanha merimies.
Ensimmäinen koeajoretki tehtiin Nauvon kirkonkylän vierasvenesatamaan. Muuten homma toimi, mitä nyt "Viku"-moottori vähän aivasteli, ihan kuin olisi ounastellut jotakin.
Hankitun paatin sisustus oli olematon mutta heti teetetyt pehmusteet, verhot ja kokolattiamatto muuttivat näkymän heti melko kodikkaaksi.
Tuli juhannus, tuo ihana keskikesän juhla, ilmakin oli kuin morsian. Lähdimme ystäväperheen kanssa kohti paljon kehuttua Gullkronaa. Näin kaukana ei oltu ennen käytykään, joten äijälläkin oli olo kuin Kolumbuksella.
Juhannusviikonlopun aikana moottori yski ja pärski moneen otteeseen ja pysähtyi niikuin tilauksesta Brännskärin laiturin kohdalla. Siinä kun tytöt nauttivat kalastaja Uffe Östermannilta ostettuja savusilakoita tai ottivat aurinkoa, me pojat kykimme kontallaan paatin lattialla purkien kaasuttajaa ja poistaen roskia polttoainejärjestelmästä. Raimo oli ennenkin aukonut kaasuttajia, mikä helpotti asiaa huomattavasti ja viidennellä avaamisella äijäkin jo älysi osien järjestyksen.
Äijän puoliso muistaa vielä vuosien jälkeen ne Uffen silakat. Maailman parhaat.
Vikström suostui aina käymään kun se sai polttoainetta sopivasti säädettynä ja ennen pitkää lähestyimme Gullkronaa. Totesimme laiturien olevan aika tiukassa, joten emme aloittelijoina kehdanneet mennä rantautumaan oikeiden veneilijöiden joukkoon, vaan menimme laiturien ohi seuraavaan niemen nokkaan. Varovaisuus on viisautta.
Juhannus meni ja oltiin päästy mukavaan alkuun puupaattiveneilyssä.
Myöhemmin kesällä Rymättylään mennessä moottori taas yskähteli ja lopulta sammui Länsiaukon reunassa. Ankkuri veteen ja tutkimaan tilannetta. Kaasuttaja auki, puhdistus ja kaasuttaja kiinni. Resepti oli aina toiminut ennen ja toimi taas... joten kone käyntiin.
Hetken päästä tuntui siltä että kone käy kuumana, outo on hajukin. Mitähän se nyt meinaa?
Oltiin jo rantauduttu ja tervehdykset ystävien välillä vaihdettu, kun äijän silmät osuu pieneen messinkiosaan karttapöydän reunalla. Mikähän tämä on?... näyttää ihan niinku suuttimelta. No nii, kone siis käy kuumana, jos ei kaasuttajassa ole suutinta, äijä mietti.
Katos vaan, petrooliakin kuluu kakskytviis litraa tunnissa... ilman suutinta. Ihmekös että löpö loppui tankista, vaikka sitä piti olla kui paljo vaa.
Myöhemmin äijä puhdisti polttoainesäiliön, sen putket ja laitto uuden sakkakupin, eikä aiempaa harmia sen jälkeen enää juuri ilmennyt. Suutinkin oli omalla paikallaan.
Jotain muuta pientä kyllä joskus ilmeni ja tapahtui, mutta siitä joskus toiste.