 |
| Dido Björkblad |
Muistelmateos Tusen öar sisältää metsänhoitaja A. W. Granitin kirjoittaman Fagerströmien nauvolaissuvun kronikan. Sen mukaan Innamon saariryhmä olisi keskiajalla kuulunut eräälle hansakauppiassuvulle. 1500-luvun alussa sukua edusti Jöns Gaut tai Gote Gotlannista.
Innamo sijaitsi noina aikoina vilkasliikenteisen väylän varrella ja kylässä vieraili sekä kruunun väkeä, postinkuljettajia että muitakin matkalaisia. Aluksia todennäköisesti muonitettiin täällä ja saarelaiset järjestivät kyyditystä tarvitsijoille. Saaren elinkeinoihin kuului luultavasti myös purjealusten rakentaminen Turun porvaristolle.
Jöns Gautin poika Henrik Jönsson, yleensä Henrik Innamaksi kutsuttu, oli niiden aikojen etevimpiä laivureita ja kauppamiehiä. Niinä vuosina kun Juhana Herttua asui Turun linnaa, oli Henrik hänen uskotuin "matkamiehensä", jonka huomaan hän uskoi toimeksiantoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Henrik Innaman kuoltua hänen vaimonsa Walborg Eriksdotter (Valpuri Eerikintytär) jatkoi miehensä liiketoimia menestyksekkäästi. Valpuri Innamaan katu Turussa on nimetty hänen mukaansa.
Jönsin kuoleman jälkeen Innamo näyttää jaetun hänen kahden vävynsä, Frans Clemetssonin ja Hans Thomassonin kesken. Tiloja lienee kutsuttu nimillä Gaudis ja Storgård. Frans Clemetsson kuului oletettavasti Grabben sukuun. Hänellä oli monta lasta, joista poika Clemet peri tilan ensin. Myöhemmin tila siirtyi toiselle pojalle, Jöns Franssonille. Tämän tytär Margareta nai kruunun leivissä olleen perämiehen, myöhemmin nimismieheksi nimitetyn Henrik Mattssonin, joka kuoli vuonna 1635.
Hans Thomasson kuului otaksuttavasti erittäin vanhaan rälssisukuun Esping tai Clade, joka oli niihin aikoihin laajasti levittäytynyt Paraisten ja Korppoon seuduille. Hans Thomasson hallitsi Innamon päätilaa vuonna 1540 ja hänen jälkeläisensä aina 1690-luvulle asti. Hans Erikssonin myötä tämä sukuhaara sammui hallittuaan tilaa 160 vuotta. Sen jälkeen tila, jota silloin kutsuttiin nimellä Erikas, siirtyi perintönä toisessa sukuhaarassa, lähinnä Erik Erikssonille ja Johan Erikssonille, vielä isovihan jälkeenkin.
Vuonna 1647 lahjoitettiin Innamo siihen kuuluvine saarineen rälssiksi kuningatar Kristiinan sihteerille, Nils Tungelille. Jo vuonna 1664 hän vaikuttaa menettäneen veronkanto-oikeutensa, joka siirtyi seuraavan vuoden alusta aina 1680-luvun alkupuolelle saakka Korppoon vapaaherrakunnalle.
Granitin mukaan Innamon asujaimiston katsottiin keskiajalla ja pitkään sen jälkeenkin kuuluneen Turun läntisen saariston tärkeimpiin sukuihin. Monet saariston perhekunnat olivat ylpeitä ollessaan vaikka vähän kaukaisempaakin sukua noille vanhojen hansakauppiaiden jälkeläisille, jotka asuivat omaa erillistä saariryhmäänsä.
Ylläolevat tiedot Innamosta ovat peräisin Granitin kirjoittamasta sukukronikasta. On ehkä arveluttavaa pitää kaikkea esitettyä historiallisena totuutena. Mutta kronikka on mielenkiintoa herättävä ja saari avautuu vallan uudesta näkökulmasta kun tietää sen olleen asuttu jo keskiajalta saakka.
Arne Appelgrenin tutkimuksen Om byformerna och gårdstyperna i Åbolands skärgård mukaan Innamossa oli 1700-luvun alussa edelleenkin vain kaksi tilaa, Storgård ja Gaudis. Noin vuonna 1770 nämä lohkottiin ja niistä muodostettiin tilat Nystuga, Storgård, Mars ja Gaudis. Nystuga (Appelgrenin mukaan Oppgårds) rakennettiin vanhan kyläalueen luoteispuolelle. Gaudis, joka aikaisemmin sijaitsi Marsin vieressä, todennäköisesti lohkotulla tontilla, on luultavimmin 1800-luvun lopussa siirretty sille tonttimaalle, missä tilan päärakennus yhä vieläkin sijaitsee.
Vuoden 1793 isojaossa Nystuga ja Storgård lohkottiin edelleen. Storgårdit säilyivät alkuperäisillä tonteillaan. Nämä neljä tilaa ottivat käyttöön nimet Nystuga Övergård ja Nystuga Nedergård, Storgård ja Storgård norr ja ne pysyivät sopujaettuina nykyaikaan asti. Övergårdissa ja Nedergårdissa toimitettiin maanmittaus 1950-luvulla ja Storgårdin tiloilla 1980-luvulla.
Kerättyäni Innamon paikannimistöä 1970-luvulla, totesin että kylän nimistö on lisääntynyt sitten vuoden 1793 isojaon, mikä johtuu mm. tilojen osituksista. Kun tiloja on sopujaoissa jaettu pienemmiksi, on tarvittu useampia ja tarkempia paikannimiä. Isojakokartta vuodelta 1793 kertoo saaren senaikaisesta nimistöstä. Sellaiset nimet kuin Österåkern ja Wästeråkern ("Itäpelto" ja "Länsipelto"), Södra skogen på hemlandet ("Pääsaaren etelämetsä") kertovat, että ilmansuunnat ovat olleet tärkeitä kun paikkoja ennen muinoin on nimetty.
Isojaossa jätettiin sikalaitumet lohkomatta. Ne jäivät yhteismaiksi ja ne palstoitettiin vuosina 1837-1839. Samoin kylänranta jäi isojaossa jakamatta, se lohkottiin vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1996. Sikalaitumet sijaitsevat suurin piirtein kylätien suuntaisesti, asutuksen pohjoispuolella, osittain pitkin siellä olevia kallioita. Nedergårdin vanha mylly, jota venekerho on kunnostanut, seisoo Storgårdin (1900-luvulla omistajiensa sukunimen mukaan nimetyn Jansénin tilan) sikalaitumella. Entiseen aikaan ei ollut tavatonta että naapurin mylly olikin toisen naapurin puolella.
Osa nimiperinteestä ja nimenantokäytännöstä selittyy suusanallisen perimätiedon kautta. Innamon etelärannalla on kallio nimeltään Skuutmastbärgana (Skutmastbergen, "Mastokalliot"), joka viettää äkkijyrkästi mereen, syvään veteen. Sen sanotaan olevan paikka, jossa on pystytetty purjealusten mastoja.
Varmaankin on kyse kansanomaisesta sananselityksestä siinä tarinassa, jonka mukaan Skutmastbergenin syvä halkeama on nimeltään Peningklåve (Penningklovet, "Rahahalkeama", klyva=halkaista). Tarinan mukaan iso jättiläinen on muinoin heittänyt aarrearkkunsa siellä maihin, kallio on haljennut sen painosta ja arkku painunut meren syvyyksiin.
Eräs paikka Itämetsässä (Österskogen) on nimeltään Grååns groopana (Gråns gropar, "Grånin kuopat"). Kansanperinteen mukaan syynä olisi se, että Gråniksi kutsutun Johan Erikssonin tai Erssonin uskotaan epävarmoina aikoina kätkeneen hopeansa sinne.
Tulevassa jatko-osassa minulla on varmaankin mahdollisuus kertoa lisää Innamon ja sen lähisaarten nimiperinteestä.
Dido Björkblad
Suomennos ja valokuvat
V-V Niskanen