Tarinan otsikon ymmärtävät varmasti kaikki ne lukijat, jotka tuntevat kerhomme uuden varakommodorin, tuon pitkänhuiskean, sympaattisen miehen, Seppo Ruotsalaisen ja hänen perheensä. Purjehdusihmisiä kaikki tyynni.
Kiinnostus veneilyyn ei kuitenkaan alkanut purjehtimisella, vaan siitä, kun Sepon isä aikoinaan osti Pansiosta kauan kaislikossa maanneen 5-metrisen avoveneen. Vene hilattiin maihin ja niin koko perheen miesväki, isä ja pojat alkoivat kunnostaa aarretta. Kunnostustöihin kului kuitenkin huomattavasti enemmän aikaa, kuin mitä veneellä merellä oltiin.
Merelle kuitenkin päästiin, komeasti moottorilla lähdettiin ja suurin piirtein kerta kerran jälkeen tultiin meloen takaisin.
Niin silloinkin, kun taas kerran moottori sammahti kesken matkan. Nerokkaina miehinä Ruotsalaiset päättelivät, että se on tulppa, joka meni. "Tottuneina" veneilijöinä jo heillä oli tietenkin iskemätön varatulppa mukanaan. Ja niinhän siinä kävi että vanha tulppa sytysjohtoineen toisessa ja uusi tulppa toisessa kädessä kokeiltiin vielä kerran vanhan tulpan kipinää vauhtipyörästa pyöräyttämällä. Sähkötällihän siitä tuli ja uusi tulppa singahti tällin vaikutuksesta yli laidan, ja taas melottiin kotiin päin.
Edellä kerrottu ei kuitenkaan lannistanut miestä, ehkä vain lisäsi kiinnostusta veneilyyn, sen monimuotoisuuteen ja siihen huikeaan vapaudentunteeseen, mitä vain mereltä saa. Elikkä, meri oli ottanut omansa, sanan positiivisessa merkityksessä. Jopa niin, että hankittiin veljien kesken kimppaveneeksi moottorivene nimeltään "Lötjönen", joka edusti "Sika-Line" varustamoa. Sillä seilattiin aikansa, kunnes kuvioihin astui Marjaana, tyttö Kuusamosta ja Seppo oli mennyttä miestä.
Totta kai, kun kuvio oli muuttunut, haluttiin meidän kahden vene. Se taas järjestyi kun myytiin väri-tv olohuoneen nurkasta ja pistettiin molempien lomarahat yhteen. Saatiin hankittua moottorivene, nimeltään Nöpö.
Nöpökin vaati kunnostusta ollakseen merten kaunotar ja niinpä nuoren miehen kaikki vapaa-aika meni sen kimpussa. Jopa siinä määrin, että hääpäivän aamuna mies hyppäsi vanhan polkupyöränsä selkään, termospullo muovikassissa tarakalla ja polkaisi Nöpön kimppuun. Ja iltapäivällä sitten naimisiin. Elikkä jo silloinkin melkein kaikki muu, paitsi vesille pääsy oli "turhaa".
Merelle päästiinkin, tosin katto vuotavana. Ongelma ratkaistiin kuitenkin noilla äärettömän monikäyttöisillä ilmapatjoilla. Kauniilla ilmoilla ne toimivat makuualustoina "nukkumasalongissa" ja sateella ne viritettiin katolle vesieristeeksi, näppärää. Niinä öinä peti oli tosin aika kova.
Vanha petroolikoneella varustettu Nöpökin vaati joskus ryyppyä käynnistyäkseen ja niinpä oli aina mukana Nöpön ryyppypullo, rommiviinapullossa bensaa. Sattui kuitenkin, että Marjaana, käytännöllisenä naisena, pakkasi venettä käyttäen kaikki pienetkin kolot tarkoituksenmukaisesti, ja sujautti oikean rommiviinapullon samaan koloseen Nöpön ryyppypullon kanssa.
Saaresta lähdettäessä Nöpö vaati taas kerran ryyppyä ja kippari nouti sen tutusta paikasta. Lorautteli sitä kuten aina ennenkin, ei vaan käynnistynyt, yskähteli, yskähteli, mutta kippari huomasi, että tuoksu oli erittäin miellyttävä. No, siinä meni muutamat yömyssyt, mutta kun oikea pullo löytyi, kone hyrähti tyytyväisenä käyntiin ja kotiin päästiin silloinkin.
Aiemmin jo mainittiin, että nuoripari meni naimisiin. Häälahjaksi saatiin mm. 150 mk:n lahjakortti Sokoksen tavarataloon. Sillä hankittiin Nöpöön punainen muoviastiasto, joka vielä nytkin, monen, monen vuoden ja veneen jälkeen on osittain yhä käytössä, sulassa sovussa kristallien rinnalla, edelleenkin.
Miten sitten purjevene alkoi kiinnostaa? Kaikki alkoi oikeastaan senaikaisista työkavereista, jotka aina maanantaiaamuisin pitelivät nenästään ja urputtivat miten petrooli haisee, kun Seppo tuli työpaikalle. Työkaverit olivat tietenkin purjeveneihmisiä. Ajatus purjeveneestä alkoi kyteä. Olisihan se äänetön, hajuton ja sillä voisi lähteä jopa avomerelle, joka jo silloin alkoi kiinnostaa miestä.
Niinpä Nöpö vaihdettiin ns. merten folkkariin, puiseen ihanuuteen, joka oli niin matala, että siellä mahtui syömäänkin vain lättyjä ja lahnoja. Ja jotta alus olisi täysin äänetön ja hajuton, ei siinä ollut moottoria lainkaan (mikä ihana vihreä ajattelutapa).
Allekirjoittanutkin muistaa, miten lähdettiin taas kerran Innamoon myllytalkoisiin. Ruotsalaisen perhe lähti perjantai-iltana Snäckvikin laiturista kansurillaan ja "Busterin" perhe lauantaiaamuna lautalasti päällään kohti Innamoa. Yllätys, yllätys, päästiin ponttoonisillasta yli ja mikä sumussa häämöttääkään? Ystävämme vihreällä kansurillaan olivat juuri ohittaneet ponttoonin. Määränpää sama, mutta heillä 1/2 vrk etumatka.
Tarjottiin siinä köydenpätkää, tavoilleen uskollisina he kuitenkin olivat sitä mieltä, että täältä tullaan. Ja niin tultiinkin, iltapäivällä, hyvissä ajoin, purjeet pullollaan ja rantautuminenkin onnistui kiitettävästi, ilman moottoriakin. Niin että tällä tavoin alkoi Sepon ja perheen kiinnostus purjehdukseen, aika matalalla profiililla.
Seuraavassa kansanveneessä, jossa edelleenkin mahtui syömään vain lättyjä ja lahnoja, oli sentään perämoottori, varteenotettava mukavuus. Tässä vaiheessa perhe oli kuitenkin kasvanut kahdella pienellä, suloisella tyttärellä ja oli aika harkita jotain pysyvämpää. Niinpä pistettiin vene myyntiin ja alettiin etsiä ensimmäistä omaa kotia, tositarkoituksella.
Ensimmäinen veneetön kesäloma, pitkästä aikaa, vietettiin Kuusamossa, kuusen alla maaten, järvelle tuijottaen ja unelmoiden seuraavasta veneestä ja merestä.
Veneitä tuli ja meni, ja nykyinen Abiwi on jo kahdeksas purjevene Ruotsalaisilla. Se hankittiin aikoinaan runkovalmiina. Sivusta seuranneena, täysin ammattitaidottomana näihin projekteihin voin sanoa, että sitä rakennettiin rakkaudella. Vuosi siinä vierähti kölinvaluineen ja kaikkine muineen, yötä päivää. Kannatti! Marjaana, muistan vieläkin, miten rakennusvaiheessa esittelit vessan, minne ei tarvinnut peruuttaa "peräpeili" edellä.
15 vuotta sitten alkoi kilpapurjehdus kiinnostaa yhä enemmän. Ensi alkuun pienillä saaristopurjehduksilla ja sittemmin Gotlannin ympäripurjehduksella, missä tulee kymmenes kerta täyteen tänä suvena. Vuonna 1997 Seppo joi kuohujuomat miehistön jäsenenä luokkansa voiton kunniaksi.
Paskamaisin (anteeksi) muisto tähän mennessä edellä mainitusta Gotlannin purjehduksesta on kun kokki, jonka piti tietenkin hoitaa muonat - myös saniteettipuoli, niin eikö tuo onneton unohtanut vessapaperit. Asia huomattiin kun ensimmäiselle ukolle tuli ns. isompi hätä.
Neuvokkaina miehinä hoksattiin, että varustukseen kuului runsain määrin Polar-Pakin muovilusikoita, isompia ja pienempiä. Ne korvasivat wc-paperin loistavasti ja niitä oli jokaiselle koon mukaan.
Mutta Luoja pitää huolen luoduistaan ja niinpä kolmen vuorokauden kuluttua hernerokkasumussa, aivan tyvenessä keskellä Itämerta, kylkeen kiinnittyy ruotsalainen purjealus ja kysyy koordinaatteja. Olivat ihan pallo hukassa. Tässä kohdin jollakin miehistöstä välähti: loistava tilaisuus yhdistää kauppa ja merenkulku. Ruotsalaisveneen asema paikannettiin, ei ilmaiseksi, vaan se maksoi wc-paperia. Pienen harkinnan jälkeen hinta tuntui sopivalta ja vessapaperirulla heitettiin veneestä toiseen.
Pitkän pidätyksen ja pakon sanelemana muovilusikoiden jälkeen kaikki 8 ukkoa tavoittelivat kilvan tätä taivaan lahjaa, yhtä vessapaperirullaa ruotsalaisten katsellessa hölmistyneinä. Kuitenkin, loppu hyvin, kaikki hyvin, molemmat venekunnat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa.
Vaikka Seppo onkin kilpailija ja haasteiden hakija, kaikki on sujunut hymyssäsuin. Monet MYS:it ja LYS:it laatineena hän on sitä mieltä, että niistä aina oppii jotakin, enemmän kuin ns. perheveneilyssä. Eikä tärkeintä ole voitto, vaan että opin taas jonkin jutun, navigoinnin, veneen käsittelyn erilaisissa olosuhteissa jne. Kuitenkaan ei pitäisi liikaa tuijottaa navigointi- ym. laitteisiin, vaan maalaisjärki ja silmämääräinen arviointi on edelleen kova sana merelläkin.
Sattui kerran nimittäin niin, että sankarimme oli lähdössä perheineen Utöstä Gotlantiin, vene varustettuna lokilla ja kompassilla. Gotlanti löytyi ja rantauduttiin. Rannan pelastusrenkaassa tosin luki Gotlanti, mutta kaupunki vain oli ihan väärä. Oikea kaupunkikin löytyi lopulta ja asia kuitattiin huumorilla, niin kuin tässä perheessä on tapana.
Yli 30 vuotta perheen tunteneena tiedän, että heille todella sattuu kaikenlaista ja tapa, millä Seppo niistä kertoo, on melko värikästä kuultavaa. Marjaana, jos saa suunvuoron, täsmentää tarinoita lakonisesti taustalta, niin kuin senkin, kun Seppo vihkimispäivän aamuna polkaisi veneen kimppuun ja se oli vissiin 28:s termospullo, joka silloin tipahti pyörän tarakalta ja hajosi.
Kerhoomme Seppo liittyi runsaat 20 v. sitten. On hyvin pitkälle hänen ansiotaan, että kerhomme purjevenekanta on lisääntynyt huimasti tänä aikana. Siihen aikaan purjeveneilijät liittyivät yleensä erääseen toiseen paikkakunnalla toimivaan kerhoon. Oletettiin että se on "purjekerho" ja se toinen, eli PVK on moottorivenekerho. Onneksi tänä päivänä asia on toinen, molempiin kuuluu sekä purje-, moottori- että soutuveneilijöitä ja sitten meitä veneettömiä.
Kerhotoimintaan aktiivisesti suhtautuvana Sepollekin on kertynyt luottamustehtäviä aikalailla. On ollut katsastus-, kilpailu- ja purjevenejaoston, huvitoimikunnan ja nyt sitten varakommodorin tehtävät.
Kaikille meille jäsenille hän peräänkuuluttaa aktiivisuutta kerhon toimintaan, etenkin uusille jäsenille ja nuorille perheille. Ja totta on, niin kuin hän sanoo, me jäsenet teemme kerhosta juuri sellaisen mikä se on.
Kuningasajatus on, että saisimme junioritoiminnan taas käyntiin, kuten meillä aikoinaan oli. Katsastusmiehenä hän toivoo, että kaikki kerhoomme kuuluvat veneet olisi katsastettu 100%:sesti. Eikä se tarkoita, että siinä syynättäisi veneen varustelutasoa, vaan kyse on meidän jokaisen henkilökohtaisesta turvallisuudesta.
Meillä melkein jokaisella on jonkunlainen vene. Sen ei tarvitse olla luksusta, mutta kolme asiaa se voisi mielellään täyttää: turvallisuus, innostus "lajiin" ja paras viimeiseksi ... nautinto.
Toimittajan tiedusteluun, mitä teet vapaa-aikoina talvisin, mies vastaa että lukeminen on intohimoni. Tähän Marjaana, että vanhoja venelehtiä, tällä hetkellä on meneillään 70-luku.
Lapset syntyivät aikanaan. Jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisenkään syntymää isä oli rakentanut optimistijollan, jolla Hanna-Kaisa sitten myöhemmin harjoitteli Naantalin Purjehdusseurassa. Lapsista puheen ollen, molemmat tyttäret ovat olleet purjehtimassa kaksi viikkoa ennen syntymää, äidin masussa ja kaksi viikkoa syntymän jälkeen, pienissä kantovuoteissaan. Elikkä purjehdus on tullut tutuksi jo äidinmaidossa.
Ja sitten hieman isompina satamahiljaisuus, joka tarkoittaa, että satamaa lähestyttäessä lapsilta riisuttiin pöksyt kinttuihin, pistettiin potalle istumaan, annettiin rusinapaketit käteen ja ohje kuului, että nyt kuiskivat vain äiti ja isä. Ja niin kommunikoitiin käsimerkein veneen päästä päähän rantautumisohjeita ja lapset olivat hiljaa, ne papupadat, rusinoineen.
Marjaana, sisämaan tyttö, kokee veneilyn erittäin miellyttävänä harrastuksena, johon oikeastaan tämä etelän poika vei hänet mukanaan. Alkuajat, jolloin olosuhteet harrastukselle olivat jokseenkin alkeelliset, eivät tyttöä lannistaneet. Muistattehan, kumipatjat katolla ja että hytissä mahtui syömään vain lahnoja. Saatikka, että samoissa olosuhteissa hoidettiin pienet, vauvaikäiset lapset. Ja tänä päivänä Marjaana kipparoi 36-jalkaista Abiwia yksinkin.
Vakuutusalan ammattilaisena hän on sitä mieltä, että paras henkivakuutus veneilijälle on että myös vaimo hallitsee auttavasti aluksensa: navigoinnit, purjeet, ankkurit, gps:t ynnä muut. Koskaan kun ei tiedä mitä merellä tapahtuu.
Toimittajan huomion mukaan asiassa on paljon perää,
luulee als?