Saarten ja luotojen lainanimet ovat tavallisia Turunmaalla. Nimistötutkija Kurt Zilliacuksen mukaan 70 % niistä löytyy Turunmaan sisäsaaristosta. Asiantuntijat ovat yleensä sitä mieltä, että tietyillä rannikkoseuduilla olisi mahdollisesti ollut suomenkielistä asutusta ja että näitä alueita olisi sen lisäksi pidetty mantereen puolella asuvien suomenkielisten käyttömaina. Ruotsinkielisen uudisasutuksen alkaessa 1100-1300-luvuilla uudisasukkaat rupesivat käyttämään joitakin suomenkielisiä paikannimiä. Näitä nimiä ovat sittemmin ruotsinkieliset asukkaat ottaneet käyttöön ja ne muodostavat perusrungon heidän nimistölleen.
Innamo (sekä kylän että saaren) nimen katsotaan olevan vanha maa-päätteinen lainanimi, joka on sovitettu ruotsin kielellä -mo -päätteiseksi. Innamon kylän tiluksien nimistö koostuu sekä suomen- että ruotsinkielisistä nimistä.
Pääsaarella esiintyy nimiä, joilla on todennäköisesti suomenkielinen tausta. Melko selviä tapauksia ovat Nommisvoår ("Nummivuori") ja Kirkånvoår ("Kirkonvuori"). Molemmat ovat korkeita kallioita, joista ensimmäinen on Ööstärskoogissa ("Itämetsässä") ja toinen Stoogårs Ååkerneesissa ("Isontalon peltokannaksella"), aika lähellä venekerhon aluetta.
Suuramppe (suomenkielellä todennäköisesti Suuranpää) on niemen nimi, jonka sisäpuolella kylän yhteinen höyrylaivalaituri sijaitsi. Sinne liikennöi saaristolaiva Wellamo, joka lähti Turusta lauantaisin ja palasi torstaisin. Kun se oli tulossa ja jos matkustajia tai lastia oli lähdössä Innamosta, niemen kärkeen nostettiin merkki, jotta kapteeni sen heti näkisi kun höyrylaiva tuli Järvsaaren salmesta.
Kun laiturin kunto 1950-luvulla huononi, eivät kyläläiset rakentaneet uutta laituria samaan paikkaan, koska matka sinne oli pitkä ja hankala. Uusi laituri rakennettiin sen sijaan kylärantaan, samalle paikalle, missä nykyään sijaitsee valtion laituri. Höyrylaiva ehti käydä kylärannassa pari vuotta ennen kuin sen liikenne päättyi. Kirjassa Suomalainen kylä kuvattuna ja muisteltuna on kuva vuodelta 1964, jolloin Wellamo saapuu kylän laituriin, johon pieni joukko kyläläisiä on kokoontunut. Melko pian tämän jälkeen (noin vuonna 1965) alkoi yhteysalus Pietari Brahe liikennöidä, jolloin se kävi myös Innamossa.
Epäselvempiä alkuperältään ovat nimet Jälankårt (pelto) ja Tammårt (mahd. suomenkielisestä tammiorko, ranta-alue). Tammårtista voidaan mainita, että isojaon asiakirjoissa vuodelta 1793 on maininta syleissä ilmaistusta metsäkaistaleesta, joka oli silloin kylälle yhteinen ja jota kutsuttiin vatuskoogiksi ("vesimetsä"). Tämä metsikkö varjosti kalojen kutupaikkaa eikä sitä saanut kaataa. Kielto kumottiin myöhemmin.
Useimmat Innamon kylään kuuluvien alueiden suomenkielisistä lainanimistä ovat saarien nimiä kuten Hepokari, Koirankari ja Järvikari (murteessa esiintyy myös muodossa Järokari) sekä muita suomenkielisiä nimiä sovellettuina ruotsinkieliseen puheenparteen kuten Tamminkant (luultavasti suomenkielisestä tammenkanto) sekä -loot-päätteiset nimet (suomenkielisestä sanasta luoto) kuten Haaploot, Sekkiloot ja Kattiloot. Kattilootissa on kaksi melko erikoista hiidenkirnua, jotka ovat ainoat lajissaan Innamon alueella.
Ruotsinkielisiä ovat taas -holm-päätteiset nimet kuten Kråkholm ("Varissaari") ja Styrholm ("Tyyrsaari"). Nämä nimet esiintyvät epämääräisessä muodossa ja merkitsevät suurehkoja saaria. Kråkholmin saaressa viljeltiin peltoja vielä melko myöhään ja Styrholmin niityiltä niitettiin aikaisemmin villiheinää.
Mitä alueen koko nimistöön tulee, useimmat nimet esiintyvät pääsaarella, jossa asutus on vanhaa ja nimien tarve varmaankin oli suurinta. Sen sijaan muilla saarilla vain ne paikat oli nimetty, jotka olivat olleet tärkeitä viljelyn, eläintenhoidon tai kalastuksen takia.
Henkilökohtaiset muistoni maanviljelyksestä ja eläintenhoidosta kattavat noin 60 vuotta ja ovat lähtöisin 1940-luvun alusta. Silloin olivat melkein kaikki talonisännät kutsuttu sotapalvelukseen. Sota-aikana lankesi vastuu tilojen työstä emännille ja lapsille sekä muille kotona oleville naisille. Siihen aikaan, kuten kauan sen jälkeenkin, käytettiin hevosia maanviljelyksessä ja useimmat nykyään koneellisesti tehtävät työt tehtiin käsin. Lehmät, nuoret naudat, hevoset ja lampaat vietiin kesäksi saariin laiduntamaan. Emännät sousivat aamuisin ja iltaisin sinne lypsämään ja lehmät tulivat määräaikoina lypsypaikoille oman sisäisen lehmänkellonsa mukaan.
Sodan päätyttyä kylälle tilattiin useita uusia kalastusveneitä. Useimmat olivat Norrskatassa asuvan veneenrakentaja Wilkmanin rakentamia. Vuoden 1950 paikkeilla jokunen emännistä alkoi käyttää moottorivenettä lypsyreissuillansa. Myös lampaiden luona piti käydä saarissa, jotta ne eivät villiintyisi liiaksi ennen syksyä - muutoin ne oli pakko juosta kiinni ja silloin oli onnettomuuden vaara suurempi.
Äitini lapsuudessa, 1900-luvun alussa, lampaat saivat kulkea vapaasti koko pääsaarella, vain talojen tontit oli aidattu riukuaidoilla. Tästä seurasi, että kaikki matala kasvillisuus katosi joksikin ajaksi, mutta kasvoi sitten taas uudelleen.
Pellot, niityt, metsäpalstat, kyläranta ja tiet ovat olleet kylälle tärkeitä. Kuten aikaisemmin on mainittu, ovat ilmansuunnat näytelleet suurta osaa nimenannossa. Esimerkkinä tästä on Ööstärkärrenin ("Itäsuon") pelto. Muita peltoja ovat esimerkiksi Millanängana ("Välipellot"), jotka sijaitsevat Kyttååkärnin ("Kytöpellon") ja Sandlaksååkärnin ("Hietalahden") välissä ja osittain Ööstärskooginin ("Itämetsän") ja Millanbackanin ("Välimäen") metsäkaistaleen välissä. Lisäksi voin mainita Riiååkrarna ("Riihipellot") riihien läheisyydessä ja Kyttååkärnin ("Kytöpellon"). Voidaan olettaa, että viimeksi mainittu nimi on peräisin kaskiviljelyn ajoilta.
Toinen nimi, joka voidaan kytkeä kaskiviljelyyn, on Krååksviden ("Variksenkaski"). Se alkaa suunnilleen venekerhon eteläisen rajapyykin kohdalta. Metsien nimiä ovat Heimskoogana ("Kotimetsät") ja Suuramppeskoogana ("Suuranpäänmetsät"). Strandveegin ("Rantatie") vie kylästä rantaan ja Ööstärveegin ("Itätie") taas kylästä itään aina Ööstäruddanille ("Itänokkaan") saakka.
Gaudiksen päärakennuksen ja nykyisen saunan itäpuolella on ennen ollut veräjä nimeltä Ööstärgrinden ("Itäveräjä"). Sitä muistelee vieläkin vanha, jo saarelta muuttanut Innamon asukas. Innamossa vuonna 1880 syntynyt isoisäni muisti hämärästi, että hänen lapsuudessaan susiverkko olisi viritetty tien yli. Sandlaksveegin ("Hietalahdentie") vie sekä Sandlaxin torpalle että päraan (perään) eli lahdenpoukamaan Innamon etelärannalla. Tätä tietä käytetään myös yhtenä kylän talviteistä.
Suurin osa nimistä on ollut koko kyläyhteisön käytössä, mutta näiden lisäksi esiintyy erikoisnimiä, jotka ovat olleet ainoastaan yksittäisten talojen väen käyttämiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Moffas bäckin ("Isoisän kulju") ja Göutkettan ("Kakarakarsina").
Yllä olevien, tiettyihin paikkoihin liittyneiden esimerkkien, selitysten ja kertomuksien avulla olen lyhyesti yrittänyt esitellä Innamon saaristokylän nimistöä.
Dido Björkblad
Sangen haasteellisen käännöksen ruotsinkielisestä alkutekstistä tekivät työryhmä Essi Sandell, Leena Roschier-Uramaa ja Veli-Veikko Niskanen Didon myötävaikutuksella. Lainausmerkeissä olevat suomenkieliset nimet ovat viitteellisiä käännöksiä eivätkä ole virallisessa käytössä. Kuvat: VVN.