Vuosisadan vaihteen tienoilla 1900 Innamossa oli noin 70 - 100 asukasta suullisen perimätiedon mukaan. 1900-luvun alussa kylässä toimi myös alakoulu. Se aloitti toimintansa oletettavasti vuonna 1906, koska äitini joka syntyi vuonna 1901 aloitti koulunkäyntinsä jo viisivuotiaana, jotta kouluun saataisiin mahdollisimman monta oppilasta. Luokkahuoneena oli Ylistalon (Övergårdsin) sali ja koulun opettajana toimi neiti Anna Hamberg. Vuonna 1920 koulu sai uuden opettajattaren nimeltään Etel Isaksson. Opettajatar asusti Ylistalon vähä- eli syytinkituvassa, joka koostui keittiöstä ja kamarista päärakennuksen itäpäässä. Minulla ei ole tarkempaa tietoa siitä, milloin tuo koulu lakkautettiin.
Jatkosodan aikana, vuosina 1943-45 Innamossa toimi jälleen koulu.
Opettajattarena oli Jansénien tytär, rouva Jenny Jansén, joka oli tutkinnon suorittanut alakoulunopettaja. Hän muutti pienen poikansa kanssa vanhempiensa luokse, koska hänen miehensä palveli ahvenanmaalaisessa aluksessa, joka oli internoituna Uuteen Seelantiin, missä hän joutui olemaan kaikkiaan seitsemän vuotta kunnes sota oli ohi.
Meitä oli kaikkiaan kuusi oppilasta. Ensimmäisenä lukuvuonna koulua pidettiin Gaudiksen syytinkirakennuksen alakerrassa ja toisena vuonna Ylistalon syytinkituvassa. Meille koululapsille oli suuri etu siitä, että saimme asua kotona ensimmäisten kouluvuosien aikana. Muutoin meidän olisi pitänyt majoittua Nauvon pääsaarelle. Vaarallisimman paikan saaristossa tuohon aikaan muodostivat laivaväylät ja talvisin meidän olisi pitänyt päästä railon yli koulumatkoillamme. Kahden ensimmäisen kylässä vietetyn kouluvuoden jälkeen useimmat jatkoivat koulunkäyntiä Thorasten koulussa. Itse siirryin vuodeksi Risisten kansakouluun, missä Edit Kristola oli opettajanani ja sen jälkeen oppikouluun Turkuun.
Postioloista voin kertoa, että posti Innamoon kulki aluksi Nauvon kautta, ensin Kyrkbackenista kirkonkylältä, myöhemmin Mielisistä. 1930-luvun alussa se siirtyi kulkemaan Korppoon puolelta Norrskatasta. Postinkuljettaja haki postin Innamoon. Minun Turun kouluaikoinani ja jo aikaisemminkin Innamoon pystyi tilaamaan tavaraa Lavarin kaupalta ja se tuli perille postikyydillä.
Muistan useampiakin postinkuljettajia, joista Åke Sandvall oli kotoisin Innamosta. Hänet opittiin seudulla myöhemmin tuntemaan laivapienoismallien rakentajana. Hän on rakentanut mm. prikin nimeltään Aid, joka on ripustettu Nauvon kirkkoon ja erään Turun tuomiokirkossa olevan votiivilaivan. Nauvon kirkonkylän keskustassa, kirkon viereisessä talossa on pysyvä näyttely Sandvallin rakentamista laivapienoismalleista. Kun yhteysalukset alkoivat huolehtia postinkulusta, tuli posti ensi alkuun Röödilän kautta, myöhemmin taas Nauvon kirkolta.
Ainakin 1930-luvun alussa Innamossa oli ns. puhelintupa. Se tarkoittaa, että saarelle oli jo tuolloin puhelinyhteys, millä väki pystyi olemaan yhteydessä muuhun maailmaan.
Loppuvuonna 1945 asennettiin valtion puhelinlinja ja puhelinkeskus Gaudiksen talolle. Keskus toimi siihen saakka kunnes linja automatisoitiin puolittain, jolloin keskus oli Korppoossa ja lopulta se automatisoitiin kokonaan. Puhelinlinjojen vetoon liittyy paljon dramatiikkaa.
Kun asennustyö oli saatu valmiiksi piti puhelinasentajat viedä joulun tienoilla Norrskatan Enkisiin, jotta he pääsisivät sieltä vuorolaivalla eteenpäin. Kaksi talonisäntää oli viemässä heitä Gaudiksen kajuuttaveneellä mutta kun he olivat paluumatkalla, jäätyikin vene kiinni Enkisten lahteen.
Koska vene oli puusta ja teräväsärmäisen jääriitteen ympäröimä, piti heidän jäädä paikoilleen. He sytyttivät veneessä tulen huomion herättämiseksi. Enkisissä nähtiin mitä oli tapahtunut mutta sieltä ei päästy apuun ennen kuin seuraavana päivänä. Innamossa asiasta noussut häly oli niin suuri että muistan sen vieläkin. Seikkailu päättyi kuitenkin onnekkaasti ja uudenvuodenpäivänä 1946 uusi puhelinlinja alkoi toimia.
Marsin talolla pidettiin kylän kirjastoa. Minun aikanani se oli salin viereisessä kamarissa ja sieltä kaikki kyläläiset saivat lainata kirjoja. Minun mielestäni se oli vallan erinomainen pikku kirjasto ja muistan lainanneeni sieltä monia klassikoita.
Talon isännän lisäksi Marsissa asui kaksi hänen sisartaan ja yksi veli ja he tekivät tilan maatyöt yhdessä. Toinen siskoista huolehti kirjastosta ja hänen kuoltuaan nuorin sisko, joka viime vuosinaan asui tilalla yksin. Kun hän jäi eläkkeelle loppui kirjaston pito sillä perusteella, että saaren pysyvän asujaimiston määrä oli liian pieni. Toiminta muuttui sellaiseksi, että Nauvon kunnankirjasto rupesi lähettämään kirjalaatikon kylään pysyvän kirjaston sijasta. Siinä on parikymmentä teosta, jotka vaihdetaan muutaman kerran vuodessa.
Innamosta on noin 13 kilometriä linnuntietä Nauvon kirkonkylälle, joten matka kunnan keskustaan on sangen pitkä. Nykyään palvelu pelaa varsin hyvin, esimerkiksi ruokaa voi tilata puhelimitse kaupalta ja tavarat tuodaan perille yhteysaluksella. Mutta kirjojen laita on toinen, sillä kirjastonhoitajien tehtäviin ei kuulu toimittaa yksittäisten lainaajien kirjoja yhteysalukselle.
Saaremme kirkollisistakin oloista riittää kerrottavaa. Äitini lapsuudessa, ja luultavasti jo paljon aikaisemminkin täällä pidettiin lukukinkereitä. Jo tilaisuuden nimi kertoo osin mistä oli kyse; kinkerit oli kirkon tapa valvoa seurakuntalaistensa lukutaitoa.
Katekismus oli tärkein osattava. Niitä teini-ikäisiä, jotka olivat aloittamassa rippikoulua, kuulusteltiin vielä erikseen jossain kamarissa kun pappi kerran oli saarella lukukinkereitä varten. Kinkerit pidettiin salin puolella. Kerran löysin jostain laatikosta vaaleankeltaisen lappusen missä oli jokin koukero kulmassa. Se osoittautui äitini ns. lukuseteliksi ja kulmassa oli se arvosana, minkä hän oli saanut papille osoittamastaan lukutaidosta.
Nauvon pääsaarella kinkereitä pidettiin pääasiassa talvisin, mutta saarilla oli tavallisempaa että ne pidettiin kesäaikaan, koska liikkuminen oli silloin helpompaa.
Talot vuorottelivat lukukinkerien pidossa ja tauolla tarjottiin kahvia ja särvintä. Minun aikanani ei enää pidetty kuulusteluja, vaan kokousta kutsuttiin lukuseuroiksi. Myöhemmin nimeksi vaihtui suviseurat. Nyt seuroja ei ole enää pidetty pariin vuoteen, koska saarella on jäljellä enää yksi toimiva tila, joka siksi joutui isännöimään niitä aika usein. Silloin tällöin seuroja on isännöinyt, voimiensa mukaan, tilan eläkeläispariskunta. Muutaman kerran myös saaren kesäasukas tai saarelta alun perin kotoisin oleva, mutta nykyinen kesäasukas ovat isännöineet tai emännöineet seuroja. Mutta arvatenkin tämä perinne on loppuun hiipumassa.
Dido Björkblad