On hanget korkeat nietokset ja kevät, kevät on meillä. Ei laula vielä tintit kuin tii, tii - tyy tulee myöhemmin - ei mourua maaliskuun kissat (juttu on kirjoitettu 15.3.2004). Vaan muuan kansanryhmä mouruaa ja saattaa laulellakin siitä ilosta, että voi suunnistaa aluksensa kimppuun, tehdä ainakin kevätkunnostussuunnitelman, ehkäpä jopa toteuttaakin sen. Ja sitten, ei kun aalloille.
Näin ajattelevat myöskin Kirsti ja Hannu Lehtiö, tämänkertaiset "vieraamme". Hannu liittyi venekerhoon vuoden 2002 alusta ja Kirsti tänä vuonna. Hannu valittiin kerhon johtokuntaan joulukuun vuosikokouksessa; hän on myös kerhon ympäristövastaava.
Kirsti on Forssan tyttöjä ja omien sanojensa mukaan hidas hämäläinen, ei paljon puhu eikä pussaa. Myöhemmin käy ilmi miten vaatimattomasti hän on arvioinut itsensä.
Hannu on ihan näiltä nurkilta elikkä Suomen Turuust. Vanhemmat rakensivat mökin Kustaviin 50-luvun loppupuolella, niinpä hänelle on tullut meri tutuksi jo melkeinpä äidinmaidossa. Ja vähän historiassa taaksepäin - Hannun isoisän suku on kotoisin Rymättylästä isän puolelta. Isoisäkin oli "merenkulkija" ja tapahtui kerran niin, että purjehdusreissulla Airistolla nousi myrsky, vene kaatui ja Hannun isoisä oli ainoa, joka selvisi hengissä. Muut matkalla olleet menehtyivät.
Hannun ensimmäinen "vene" oli ruuhesta rakennettu kahvelipurjealus. Isoisä lahjoitti pressuja purjeiksi ja köli rakennettiin puusta. Projektissa Hannulla oli mukana samanikäinen kaveri, 12-vuotias pojannassikka, todellisia sen ajan "martin saarikankaita".
Nokkelat nassikat, jotka myös harrastivat kaikenlaista urheilua, huomasivat oitis alukselle myös hyötykäyttöä. Purjeet ylös ja naapurisaaresta hakemaan sahanpurua pehmikkeeksi mm. pituus- ja korkeushyppyalustoiksi. Että maasta se pienikin jne. Pienet kasvavat, niin Hannukin, joka pääsi serkkupojan veneeseen kastiksi ja siinä se oli. "Hurahtaminen" veneilyyn oli tapahtunut.
Forssan tyttö Kirsti oli tutustunut myös mereen, mm. uimalla Kuusiston sillanpielessä ja soutamalla kirkkovenettä. Ja niinpä nuoret tapasivat toisensa alta kaksikymppisinä työn merkeissä, se kolahti heti ja kolahdus jatkuu tiiviinä edelleenkin.
Ensimmäinen yhteinen koti perustettiin Turun keskustaan. Mieli teki kuitenkin maalle, Kaarinasta löytyi sopiva koti.
Sinne muutettaessa perheellä oli jo ensimmäinen vene, meriläinen Mathilda ja kaksi poikaa. Aktiivisena ihmisenä Hannu oli perustamassa venekerhoa Kaarinaan, KaaVe:a eli Kaarinan Veneilijöitä.
Mathilda oli rakennettu Porvoossa 50-luvun alkupuolella. Se purettiin ihan alkutekijöihinsä ja rakennettiin Vestergårdin kartanon vintillä täysin uusiksi ja perheen mieltymysten mukaiseksi.
Veneen vaihto tuli jossain vaiheessa ajankohtaiseksi. Meriläinen myytiin ja hankittiin Albatross 26, Akhir nimeltään. Sekin myytiin ja tilalle hankittiin Seal 28 runkovalmiina Karhulasta. Jälleen Hannu pääsi rakennusprojektiin käsiksi. Työmaan puitteetkin olivat komeat, vene rakennettiin Jullaksen kartanossa Kirjalansalmen rannalla. Ja kun vesillelaskun aika tuli, alus sai nimekseen Mayora.
Kuten me kaikki "vanhemman polven" veneilijät tiedämme, perheessä tulee aika ettei nuoriso haluakaan enää tulla mukaan köröttelemään 7-8 solmua. Niin myös Lehtiön perheessä. Nuorille vauhti on aika tärkeä elementti ja viisaina vanhempina he päättivät muuttaa kokonaan tyyliä. Poikien vuoksi hankittiin Finnsport 650, Mayora II nimeltään. Nopea vene ei kuitenkaan miellyttänyt, ei Kirstiä, ei Hannua eikä varsinkaan rakasta perheenjäsentä Maxia, laivakoiraa joka jo nuuhkii tuulia autuaammilla vesillä.
Seuraava hankinta oli Finn Flyer 27, Patricia. Veneily oli jo melkein päätetty lopettaa, koska se ei kiinnostanut perheen nuorisoa. Mutta jos on veneilylle sielunsa niin myyneitä kuin Kirsti ja Hannu, ei se noin vain onnistu. Siispä päätettiin kuitenkin vielä yrittää, tällä kertaa purjeveneellä. Siitä pitivät varsinkin Hannu ja Max, Kirstikin, joka pitää myös moottoriveneilystä.
Tuli kuitenkin aika että veneilystä oli vaan luovuttava, ei nuorison tähden vaan Hannun työn vuoksi. Työ vei miehen täysipainoisesti viideksi vuodeksi. Niinpä veneen korvikkeeksi hankittiin asuntovaunu, jolle vuokrattiin "tontti" Stormälöstä. Sinne suunnattiin kaikkina mahdollisina viikonloppuina, katseltiin haikeilla mielin kun veneet lipuivat saaristoon päin perjantai-iltaisin. Sunnuntai-iltapäivällä jo alettiin odottaa aluksia kotiin. Tuttua touhua myös "seurapiiritoimittajalle" (huom. V-V Niskasen myöntämä nimitys allekirjoittaneelle). Kyllä ne veneettömän veneilijänkin askeleet johtavat vääjäämättömästi rantaan perjantaisin ja sunnuntaisin.
Heinäkuussa v. 2001 Lehtiöiden piina päättyi. Hannun työkiireet helpottivat ja oitis venettä hankkimaan. Hankinta oli Joemarin 34 moottoripursi, perheen nykyinen alus, Tykhe nimeltään - kohtalotar kreikkalaisen taruston mukaan ja fortuna, onnetar roomalaisen mukaan. Saapa nähdä mitä kohtaloita Tykhe tuo mukanaan.
Veneilijöinä Lehtiöt ovat enempi luonnonsatamaihmisiä. On mukavaa löytää se oma kallionkolo minne veneen tai jollan voi "parkkeerata",
pystyttää telttasaunan ja vaellella metsään katsomaan löytyisikö marjoja tai sieniä. Myös pilkit ja uistimet kuuluvat vakiovarusteisiin, sallituilla vesillä tietenkin. He eivät myöskään roskaa tai likaa rantoja, olkoon seuraava tarina siitä esimerkkinä.
Oltiin oltu merellä jo noin neljä viikkoa. Reissun roskat oli kääritty mustaan muovisäkkiin, omat ja rannoilta löytyneet muidenkin roskat.
Joillakin sopivilla nuotiopaikoilla roskat voi polttaa illan lopuksi. Kuinka ollakaan roskien mukana oli deodoranttipullo. Ja kun Hannu heitti roskapussin nuotioon, kuului tussahdus, vihellys ja molskahdus. Dödö ampaisi 30 m taivaalle ja nuotio sammui. Sen jälkeen kapteeni istui sammuneen nuotion äärellä pöllämystyneenä, vain valkoiset silmämunat loistivat. Ja kun Kirsti heräsi veneestä ihmettelemään tapausta, tilanne näytti huvittavalta vaikkei se sitä ollutkaan.
Vaarallisin vesillä sattunut tapaus, mikä haastattelun aikana tuli mieleen, sattui Iniön ja Velkuan välissä. Vettä satoi kaatamalla koko päivän. Illansuussa löydettiin kuitenkin "suojainen" satama. Niinpä ankkuroitiin. Aamulla kello 03 nousi myrsky, herättiin kun ankkuri oli pettänyt ja vene hakkasi kallioon. Tilanteen vakavuutta kuvaa se, että samana yönä Saaristomerellä upposi muutama vene. Selviytyjät, Kirsti ja Hannu pääsivät irti laiturista, Kirsti meni kannelle näyttämään valonheittimellä suuntaa. Tämän tapauksen jälkeen pettänyt ankkuri joutui jäähylle ja löytyi vasta tänä keväänä vintiltä. Tuskin tulee käyttöä enää!
Tämä veneilystä. Muita harrastuksia pariskunnalla on tanssi ja laulu. Varsinkin Kirsti tykkää laulaa Hannulle lauantai-iltaisin kaikki bumtsi-bum kappaleet ja suomalaiset tangot.
Hän pitää myös kirjoista, kaikki käy dekkarista elämänkertoihin, suomalaiset kuitenkin etusijalla. Kirsti harrastaa myös keittokirjojen keräilyä ja ilahduttaa joskus Hannua eksoottisillakin keitoksilla.
Kokemusta Lehtiöillä on nyt kahdesta venekerhosta. Tähän kerhoon oli hyvä tulla, otettiin ystävällisesti vastaan, tuli myönteinen kuva kerhon toiminnasta heti alkuun. Oli kuin olis kotiin tullut. Eipä voi muuta sanoa kuin että tervetuloa Paraisten Venekerhoon!
als
PS. Vaikka molemmat tunnustautuivat luonnonsatamaihmisiksi, totesi Kirsti että näin "vanhoilla päivillä" (millä vanhoilla) on ihan mukavaa tulla esim. Innamoon. Saa tanssia ja laulaa, tavata samanhenkisiä ystäviä ja sitten puksutella sinne omaan kallionkoloon vaikkapa lämmittämään telttasaunaa. Tai onkimaan ahvenia. Aaah! Jos nautinto ei ole tässä, missä sitten?
kysyy als
Valokuvat Lehtiöitten kotialbumista