Saariston liikenneyhteydet poikkesivat 1940- ja 50-luvuilla monella tapaa nykyisestä. Silloin liikenteessä oli vielä joitakin höyrylaivoja, kuten Wellamo saariston pohjoisosassa sekä Sandels ja Östern eteläisessä saaristossa. Wellamo poikkesi Innamossa torstaisin matkallaan kohti Turkua ja lauantaisin Turusta tullessaan.
Vuodesta 1946 alkaen rupesi Nauvon ja Turun välillä kulkemaan linja-autovuoroja harvakseltaan. Vuonna 1951 perustettu linja-autoyhtiö Skärgårdsvägen - Saaristotie toi säännölliset bussiyhteydet Nauvosta Turkuun. Vuonna 1957 yhteydet laajenivat Korppooseen saakka ja 1961 reitti ulottui Houtskariin asti. Tämä oli tietenkin suuri kehitysaskel, mutta pikkusaarten asukkaiden tilanne ei edelleenkään ollut kovin helppo. Esimerkiksi innamolaisilla oli pitkä matka autoreitin varteen ja varsinkin kelirikkoaikaan matkanteko oli erityisen hankalaa.
Me, jotka kävimme koulua poissa kotoa 1940- ja 50-luvuilla, joudumme kokemaan matkoillamme monenlaisia seikkailuja. Koulujen joulu- ja pääsiäislomathan ovat asiaan kuuluvasti juuri siihen aikaan vuodesta, jolloin saaristossa mitä todennäköisimmin vallitsee kelirikko.
Olin mukana jo melkein legendaariseksi muodostuneella paluumatkalla kotia kohti jouluksi 1945. Tämä sattui sen ainoan kouluvuoteni aikana, jolloin kävin Risisin kansakoulua Nauvon pääsaarella. Asuin sinä vuonna äidin kanssa Strandbyn Storgårdsissa, mistä talon isäntä kuskasi meidät Mielisiin koululla pidetyn hyvin onnistuneen joulujuhlan jälkeen. Sieltä lähdimme naapuritalon isännän moottoriveneellä sumussa ja pimeässä kohti Innamoa.
Hetken päästä emme enää tienneet missä oikein menimme ja siksi rantauduimme erääseen saareen, joka sittemmin osoittautui olevan aivan väylän varrella. Yritimme tehdä tulen märistä oksista petrolin avulla, mutta se ei tietenkään onnistunut. Jonkin uskomattoman pitkältä tuntuneen odotteluajan jälkeen kuulimme huutoa Nedergårdin Åkernäsbergeniltä ("Alistalon peltokannaksen kallioilta") Innamon etelärannalta. Isännän sisarukset olivat lähteneet hakemaan meitä. Ohjasimme ääntä kohti, pysähtelimme välillä kuulostelemaan ja jatkoimme taas matkaa kunnes tunnistimme pari Innamon lähisaarta. Silloin tiesimme olevamme kohta jo kotona. Paksu sumu yleensä tarkoittaa tyyntä keliä, jolloin ei voi suunnistaa edes tuulen suunnan mukaan.
Talviaikaan kulki jokunen laiva Ahvenanmaan ja Turun väliä, eräs pitkään reitillä palvellut alus oli nimeltään Aranda. Nauvon pääsaaren ja Innamon välillä, vanhan väylän varrella on saari nimeltään Korvet. Siellä oli talviaikainen asemapaikka. Se oli punainen mökki, jossa oli odotushuone ja laiturivahtien asuintilat. Heidän luonaan saatoimme odottaa tuntitolkulla, joskus puoli päivää ja enemmänkin vuoroaluksen saapumista. Jonkun kerran matkustimme jäänmurtajan kyydissä, niistä muistan erityisesti Murtajan. Toisinaan taas merivoimien aluksilla, jotka kuljettivat varusmiehiä Utöstä Turkuun. Eräs näistä oli nimeltään Pansio. Utön koululaisilla oli meitä muita paremmat kulkuyhteydet koska Utö oli myös luotsiasema, mistä luotsit astuivat laivaan.
Pitkän koulu- ja opiskeluajan kuluessa olen ollut mukana useilla kelirikkoaikaan kuljetuilla matkoilla, mutta mieleen niistä on kai jäänyt vain kiperimmät tapaukset. Jo heti uudenvuoden jälkeen alkoi huoli edessä olevan koulumatkan suhteen ja siksi matkalaukku oli varmuuden vuoksi pakattu jo monta päivää ennen matkaa.
Erään kerran sain puhelinsoiton heti mennä rantaan ja siitä sitten moottoriveneen kyytiin, koska oli vielä avovesi uudenvuoden jälkeen. Tarkoituksena oli ajaa Korppooseen, mutta emme ehtineet mihinkään satamaan saakka vaan Pansio-laiva otti meidät matkustajat kyytiin luultavimmin jostain väylän varrelta avomerellä. Siitä matka jatkui Nauvon Finnbyhyn, johon laiva jäi paikoilleen runsaan sumun vuoksi. Varusmiehistö marssi yöpymään Marttakotiin Nauvon kirkonkylään. Ne koululaiset, joilla ei ollut kotia, sukulaisia tai tuttavia lähistöllä Nauvon pääsaarella, saivat nukkua riippumatoissa laivalla. Tämä oli aikamoinen kokemus jo sinänsä. Kaikilla oli oletettavasti voileipiä tai muuta evästä mukana, joten selvisimme mainiosti. Kun sumu aamuyön puolella hälveni matka saattoi jatkua ja saavuimme Turkuun aikaisin aamulla.
Eräällä toisella kerralla oli varmaankin koko talven pahin lumipyry joululoman jälkeisenä lähtöpäivänä. Innamon salmessa oli niin paksu jää ettei merivartioston rautavene päässyt kyläsatamaan saakka, vaan sen piti jäädä Voitin taakse. Meidät kuljetettiin naapurin hevoskyydillä metsän ja paksujen nietosten läpi Länsi-Suuranpäähän saakka. Sieltä meidät vedettiin yksi kerrallaan potkukelkalla sulan rantaveden yli kestävälle jäälle ja sitten kävelimme peräkkäin tietyin välimatkoin matkatavarat kelkassa, jota vedettiin riittävän etäällä meistä matkalaisista. Jää kantoi siinä kohdassa, josta oli lyhin matka yli ja pääsimme onnellisesti perille veneeseen, missä kuivattelimme itseämme kaasuhellan ympärillä. Matka jatkui sitten vuorobussilla Pärnäisistä eikä kukaan edes tullut kipeäksi tämän reissun jälkeen. Tämä sattui kauan ennen kännyköiden aikaa, joten viestit kulkivat Fagerholman kautta sekä merivartioston veneeseen että Innamon puhelinkeskukseen. Ei keskus emmekä me pystyneet ottamaan veneeseen suoraa yhteyttä.
Erään joululoman aikaan oli 20 astetta pakkasta ja meri jäätyi jo ennen joulua, mikä on näillä seuduin epätavallista. Sitten keli vaihtui suojasääksi ja ohuen jään päälle satoi lunta. Kotipuolesta oli tullut käsky lähteä Nauvon kirkonkylään, missä sitten vietinkin kolme päivää hyvien ystävien luona, mm. kiillottelemalla isännän palkintopokaaleita jouluksi.
Loppumatkan onnistuminen oli viimeiseen saakka hämärän peitossa. Meitä oli kotimatkalla useita joululomaa viettäviä nuoria ja saimme viimein tiedon kokoontua Mielisiin, minne asti pääsin hevoskyydillä. Kaksi isää oli tullut Innamon suunnalta jäitä myöten lapsiaan vastaan ja me lähdimme kulkemaan samaa jo koeteltua jälkeä pitäen riittävästi etäisyyttä toinen toisiimme. Eräs nuoremmista tytöistä poikkesi kumminkin hieman reitiltä ja hyppeli tasajalkaa. Silloin huomasin että jää keinahteli ja rupesin epäröimään kuinka tämä retki oikein päättyisi. Mutta meillä oli tottuneet ja taitavat matkanjohtajat ja syysjää on aika sitkeätä, joten pääsimme turvallisesti perille. Muistaakseni saavuimme Innamon etelärantaan, missä äitini oli jo odottelemassa ja kauhulla katselemassa kulkuamme.
Eräänkin kerran muistan kun soudimme koko selän yli läpi terävän jääriitteen. Jonkin toisen kerran taas kävelimme kalliorinteiden yli Torasista Mielisiin kapsäkkejä kantaen, yövyimme tuttavissa ja jatkoimme aamuvarhaisella matkaa, ensin hevoskyydillä ja sitten muistaakseni linja-autolla kohti Turkua.
Erään kerran tulin Rymättylän Röödilästä jäitä pitkin Kruununmaan isännän hevoskyydillä, hän oli palaamassa kotiin kalanmyyntireissulta. Olin silloin yötä Kruununmaassa. Seuraavana päivänä tuli naapuri hakemaan minua hevosella. Sillä tuntui olevan kova kiire kotiin ja ensimmäisessä alamäessä eräs jalaksista osui kivenmurikkaan ja koko pitkä reki meni nurin. Siellä me makasimme ja naureskelimme reen alla, mutta kotiin päästiin silläkin kertaa.
Sattui myös niin, että veneen moottori teki tenän ja erään kerran 10 asteen pakkasessa puinen troolarimme ajautui liian lähelle rantaa ja jäi pohjastaan kiinni. Kun moottori sitten taas starttasi, pääsimme konevoimin irti ja pystyimme taas jatkamaan kotimatkaa. Jollain kerralla oli jo niin pimeää kun saavuimme Mielisiin että meitä pyydettiin jäämään sinne yöksi. Isäntä lämmitti koko talon ja laittoi meille ruokaa ja meillä oli vallan mainiot oltavat. Matkaa pääsimme jatkamaan sitten seuraavana päivänä. Joku meistä vilustui, mutta ehti taas jo parantua ennen kuin matkasimme pois joulunvietosta.
Erään pääsiäisloman jälkeen muistan kun matkasimme pitkin viimeisiä jäänrippeitä potkukelkalla yli Nauvon selän. Meitä oli neuvottu pitämään vauhtia eikä pysähtymään matkalla turhanpäiten. Toisena pääsiäislomana taas pääsimme Nauvon puolella maihin vain erääseen luonnonrantaan ja jouduimme kävelemään sieltä saakka ja raahaamaan matkatavarat läpi metsien ennen kuin saavuimme ihmisten ilmoille. Naapurin isäntä ihmetteli silloin miksi raahaamme painavia kirjoja lomalle mukaan kun hän ei kumminkaan koskaan nähnyt meidän niitä lukevan.
Olen tässä yrittänyt kaivaa muististani esille ja kuvailla joitakin niistä monenmoisista reissuista, joita tuli tehtyä koulu- ja opiskeluaikoina. Kuten oikein onkin, niin myöhempien sukupolvien koulumatkat ovat olleet helpompia mm. yhteysalusliikenteen ansiosta.
Dido Björkblad