Äidinpuoleisen sukuni esi-isästä, myös Gråniksi kutsutusta Johan Ersonista kulkee suvun piirissä monta tarinaa. Aikain saatossa ja keskuudestamme jo poistuneiden sukupolven myötä osa tarinoista on luultavasti vaipunut jo unhoon. Onneksi minulla oli 1970-luvulla mahdollisuus haastatella äitini serkkua ja nauhoittaa ja näin dokumentoida hänen muistojaan.
Tämä Grån on ilmeisesti ollut jonkinmoinen huimapäinen seikkailija kuin myös idealisti samaan aikaan. Hän on todennäköisesti harjoittanut toimintaansa Suuren Pohjan sodan aikaan 1700 - 1721, Suomessa Isovihaksi kutsuttuna aikana ja Pikkuvihan aikaan 1742 - 1743. Hän lienee toimitellut ruotsalaisten asioita, mm. avustamalla luotsauksessa saaristovesillä, ja siksi ollut venäläisten etsimä ja uhkaama.
Suullisen perimätiedon mukaan on olemassa tarinoita kolmesta eri yrityksestä ottaa Grån kiinni ja vangita hänet. Ensimmäisellä kerralla hänet vietiin veneellä Röölään. Myös siellä oli eräs etsintäkuulutettu, jota kutsuttiin Röölän-ukoksi. Sillä välin kun hänet piti haettaman, oli veneen laskusillalle jätetty vartiomies, joka rupesi kaikessa rauhassa putsaamaan pyssyään. Grån, joka oli vanha saaristolaismetsästäjä, kiinnostui tästä puuhasta, mutta yhtäkkiä tuuppasikin vartiomiehen pyssyineen päivineen veteen ja lähti juoksemaan pitkin rantaviivaa.
Hänellä oli sukulaistäti joka asusti lähistöllä pikkumökissä, mutta hän ei uskaltanut lainata Grånille venettä, koska olisi karkurin auttamisesta voinut joutua vaikeuksiin. Mutta hän tiesi, että lähistöltä löytyisi rannalle vedetty vanha ruuhi ja käski ottaa sen. Se vuoti kamalasti muttei ollut äyskäriä, ehkäpä Grån äyskäröi hatullaan. Joka tapauksessa hän lienee tullut soutaen Kuiva-Kalsaareen (Torr-Kalsor). Ruuhen hän jätti sinne ja jatkoi matkaa uimalla saaresta toiseen kunnes pääsi Suuranpään niemeen Innamossa. Siellä hän istahti kalliolle huilaamaan ja havaitsi että Kuiva-Kalsaari oli tulessa. Saari oli sytytetty siksi että ruuhi oli löydetty sen rannalta.
Toisen kerran kun Grånia oltiin kuskaamassa pois, kulki reitti tarinan mukaan Paukut-nimisen, Innamon kylään kuuluvan saaren ohi. Tienoo on paikoin karikkoista, joten siellä tarvitaan paikallistuntemusta ja niinpä hän olikin itse ruorissa. Hän purjehti jossain kohtaa erittäin läheltä rantaa ja sai siitä huomautuksen. Siihen hän selitti, että siellä oli kyllä tarpeeksi syvää, mutta käänsikin yhtäkkiä peräsimestä niin että vene lähti kulkemaan poispäin rannasta, hyppäsi itse maihin ja alkoi juosta rantaa pitkin. Paukkujen lounaanpuoleisen kärjen ulkopuolella on kivikkoa aika kaukana rannasta. Hän ui sinne ja jäi veteen aloilleen, pää pinnan yläpuolella mutta kivien takana piilossa.
Saarta haravoitiin koirien kanssa, mutta matka kiville oli liian pitkä, jotta ne olisivat vainunneet karkulaisen. Kiviä kutsutaan vielä tänäkin päivänä Grånin kiviksi. Niin hän jälleen kerran pelasti itsensä vihollisen kynsistä ja kaiketi ui myös silläkin kertaa kotisaarelle Innamoon.
Kolmannella kerralla määräys oli hirttää Grån omaan portinpieleensä. Hän meni käymään naapuritilalle Marsiin jättämään jäähyväisiä, missä isäntä lienee kysynyt mahtaisikohan hän rohjeta ottaa ryypyt. Hän kiitteli kyllä ja palasi sitten takaisin kotiin sanoakseen hyvästit myös siellä. Kotona hänellä oli miekka oven päällä, jonka hän nappasi salamannopeasti haltuunsa ja uhkasi sillä venäläissotilaita. Sitten hän ryntäsi tiehensä ja viimeinen näky hänestä oli heiluttamassa miekkaansa tervehdykseksi Pikkupellon kalliolla (Lillåkersberget, kallio Gaudiksen ja Storgårdin nykyisten syytinkirakennusten välillä). Kukaan ei liioin uskaltanut ampua häntä kun käsky kerran oli toisin. Hän lienee sen jälkeen paennut Ruotsin puolelle ja pysytellyt siellä muutaman vuoden odottelemassa rauhallisempia aikoja ennen kotiinpaluutaan.
Häneen liittyy vielä kertomus koskien Grånin kuoppia, Grååns groopana. Yksi tällainen olisi tarinan mukaan paikassa nimeltään Vestär Suurampe (Väster Suurampe, Länsi-Suuranpää) ja se on mahdollisesti ollut vanha sysimiilu. Toinen paikka on Gaudiksen ja Storgårdin Itämetsän rajamailla, Råtallsledetin (rajamännyn riukuveräjän) vieressä. Grån olisi kuskannut kupariplootuja (rahaa) lantareellä Itämetsään, haudannut ne sinne ja hänellä olisi ollut joku palvelijatar matkassa todistajana. Haastateltavani kertoi ettei hän eikä hänen isänsä olleet koskaan uskoneet tätä tarinaa. Kieltämättä se vaikuttaakin liian uskomattomalta ollakseen totta.
Tämä ja muut tarinat ovat kaikesta huolimatta säilyttämisen arvoisia aarteita jälkipolvia varten, vaikkei muun arvonsa vuoksi kuin - ihmeellisinä tarinoina.
Dido Björkblad