Sarja venekerhomme "nokkamiehistä" jatkuu ja tällä kertaa valokeilassa on Sihvosen Hans, Sandfallin jämäkkä satamakapteeni ja touhukas isäntä.
Hans on pesunkestävä paraislainen, vaikka kävikin syntymässä TYKS:issä ja ajan tavan mukaan syntymäpaikaksi merkittiin Turku. Niinpä henkilökortissa seisoo komiasti Turku-Åbo tänäkin päivänä.
Hansin perhe, kuten niin moni muukin, sai toimeentulonsa "yhtiöltä", eli suomeksi sanottuna Partekilta. Yhtiön kulmilla asuttiin ja leikittiin eikä kavereista ollut puutetta. Pienen miehen unelma oli tulla isona traktorinkuljettajaksi. Tehtaan traktoreita pyöri ympärillä jatkuvasti ja pikku mielessä niiden kuskit kohosivat sankareiksi. Miten he panivatkaan isot koneet tottelemaan ja tekemään just' mitä tahtoivat. Se oli hienoa, se. (Kauan kesti mutta unelma on sittemmin toteutunut Sandfallissa.)
Kun näin veden ympäröimänä täällä asutaan, kuluivat "traktorikuskinkin" kesät vedessä lotratessa. Lotraus johti uintiharrastukseen, ihan kilpauintiin saakka. Muistona siitä on pokaaleita ja mitaleita, joten eipä ihan turha "lotraaja" ole kyseessä. Olosuhteet lajin harrastamiseen olivat hyvät. Djupvikenin lahdessa oli ihan oikea uimastadion siihen aikaan. Oli uimaradat, hyppytornit ja katsomokin. Nykyään uimastadionin paikalla on palokunnan ja muutaman muunkin veneen laituripaikka ja pinnan alla siellä makaa yksi surullisenkuuluisa, pikkuhiljaa uponnut huvivene. Että sillä lailla rantojemme käyttötarkoitus muuttuu ajan mukana.
Ajan mukana varttui uimarikin nuorukaiseksi ja oli aika aloittaa rippikoulu ja saman tien astua työelämään. Ensimmäinen työpaikka oli paikallisessa hautaustoimistossa juoksevien asioiden hoitamista, eli hän pestautui "tsuppariksi". Siellä kuluikin kolmisen vuotta, sitten mieli teki ihan oikeaan liike-elämään. Niinpä hän haki ja pääsi Fagerlundin kauppaan töihin.
Toimenkuvaan kuului myyntityötä, tavarankuljetusta asiakkaille kotiin sekä polttoaineen myyntiä veneisiin. Ison sillan kupeessa oli "bensa-asema", jossa paikalliset, saaristolaiset ja huviveneilijät tankkasivat aluksensa. Siinä polttoainetta lorotellessa oli mukava kuunnella saaristolaisukkojen turinoita. Huviveneiden joukossa oli niinkin hienoja aluksia, joihin ei bensapojallakaan ollut asiaa kengät jalassa. Myöhempiä aikoja ajatellessa sillä pienellä bensa-asemalla oli tärkeä rooli Hansin elämässä, sillä siellä syntyi ensimmäinen kunnollinen kosketus veneisiin ja veneihmisiin. Jotain taisi kuitenkin jäädä kytemään takaraivoon jo silloin, mutta velvollisuudet kutsuivat jo aivan toisaalle.
Puolustusvoimat kutsui nuorta miestä, aluksi Russaröön ja myöhemmin Jussaröön, josta jäi jotakin lähtemättömästi miehen mieleen. Se ei ollut "sotkun" makoisat munkit, ei torstain hernekeitto ja pannarit, ei simputukset eikä muutkaan komennot, ei, ei. Siellä nimittäin, samassa rakennuksessa puolustusvoimien kanssa toimi merivartioasema, jossa pojat toimivat merivalvontamiehinä. Homma vaikutti sen verran mielenkiintoiselta että sitähän voisi tehdä sitten "isona miehenä", mietiskeli Hans.
Aamukammassa piikit väheni, siviili koitti ja töitä oli tehtävä. Siispä Fagerlundin kauppaan takaisin, hetkeksi. Irtisanoutuminen sieltä ja kohti uusia tuulia, metallihommiin Navireen ja saman tien hakemus hitsauskurssille. Yritys oli suurimpia työnantajia Paraisilla valmistaen mm. laivan lastiluukkuja, joten vähän kaukaa haettuna meri oli mukana siinäkin hommassa. Elettiin vuoden -71 syksyä kun esikunnasta tuli puhelu, että nyt olisi merivartijan paikka vapaana. Lyhyeksi jäi metallimiehen ura, sillä jo uudenvuoden päivänä v. -72 Hans matkasi Naantalin kautta Maarianhaminaan ja sieltä edelleen ensimmäiseen asemapaikkaan, Kumlingeen. Työ toiveammatissa merivartijana oli alkanut.
Kumlingen asemalla työskenteli 4-5 miestä ja emäntä. Päivän ohjelmassa oli vähintään kuusi tuntia partiointia merellä. Partioveneen varustetaso oli siihen aikaa luokkaa kartta, kompassi, kello, tutka ja VHF-radiopuhelin; niillä tultiin toimeen. Vapaa-aika olosuhteet huomioon ottaen kului lueskelun, kalastuksen ja pienen näpertelyn merkeissä, asemapaikan "mukavuuksiin" kuului nimittäin pieni verstas työkaluineen. Lieneekö niiltä ajoilta peräisin Hansin mieltymys käsillä tekemiseen edelleenkin; puu on mieluisa materiaali.
Kalastuksella oli myös hyötytarkoitus, koska kalaa syötiin melkeinpä päivittäin. Ja sitä tuli, jopa siinä määrin, että saatettiin emännältä kysyä, mitä kalaa tänään tuotaisiin. Emännän vapaapäivinä miehet hoitivat ruoanvalmistus- ja muut keittiöhommat kukin vuorollaan. Tuskin tuli mitään ongelmaa, ovathan miehet olleet maailman sivu hyviä kokkeja.
Näin kului merivartijan kahdeksan päivän työputki, johon ei tuonut katkoa ei joulu eikä juhannus. Kahdeksan työpäivän jälkeen oli neljä vapaapäivää, joista kaksi kului matkoihin, joten perheelle ja rentoutumiselle jäi vain ne toiset kaksi. Ei taitaisi toimia tänä päivänä. Mies kuitenkin piti työstään ja niinpä muutaman kuukauden Kumlingen jakson jälkeen seurasi siirto Saltvikiin, edelleen Ahvenanmaan vesillä pysyttiin. Työ itsessään pysyi samanlaisena, työvuorot muuttuivat kuitenkin inhimillisempään suuntaan, tehtiin viikko töitä ja saatiin viikko vapaata.
Saltvikissa vierähti reilut kymmenen vuotta. Sitten, monien kurssien ja koulutuksien jälkeen seurasi "hyppy maihin", eli esikuntaan Turkuun ja virastoaikaan. Kirjoituspöytähommat ja uusi työrytmi vaativat aluksi totuttelua, tuntui että vapaa-aikaa on paljon ja viikonloppuja yhtenään. Pian rytmi tasaantui ja oli mukavaa tulla iltaisin töistä kotiin, kun aiemmin tultiin mereltä asemalle. Mukavaa vaihtelua työhön toi tulkkaushommat Ahvenanmaan suuntaan, onhan Hans kielitaidossa "både och", eli molemmat kotimaiset sujuu. Esikunnassa kuluikin liki 20 vuotta ja sieltä mies siirtyi aikanaan hyvin ansaituille oloneuvoksen päiville.
Varsinainen "veneilykausi" alkoi joskus 70-luvun alkupuolella itserakennetulla pienellä perämoottoriveneellä; samoihin aikoihin Hans liittyi myös venekerhoon. Veneilykärpänen puraisi heti sen verran, että isompaa teki jo mieli, oikeaa matkavenettä. Sellainen löytyi, 6 metriä pitkä lasikuidutettu puumeriläinen, huippunopeus 6 solmua. Se täytti kuitenkin hyvin tarkoituksensa, sinä voi asua ja yöpyä.
Aikansa putputeltuaan perhe, eniten ehkä perheenpää, alkoi katsella nopeampia veneitä vähän sillä silmällä. Koska veneilylle jäi isännän työn takia vain vähän aikaa, nopalla veneellä pääsisi lyhyemmässäkin ajassa löytämään uusia hienoja kohteita. Nopea hankittiinkin 80-luvun alkupuolella. Sillä porhallettiinkin äkkiä paikasta toiseen, mutta ei, ei. Hyvin pian isäntä hoksasi, että hän saa kyllä vauhtia työssään ihan tarpeeksi ja totta kai myös polttoainekustannukset kimposivat aivan eri lukemiin aikaisempaan verrattuna. Niinpä jälleen etsiskelemään matka-alusta, tuolloin elettiin vuotta 1986.
Ei tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan, sopiva alus löytyi ihan läheltä, naapurikerhosta. Kapteenin sanoja käyttäen se oli enemmän kuin veneen raato, mutta kaunis raato. Tasaperäinen puumeriläinen, 8,40 m pitkä, leveyttäkin mukavasti 2,85 m ja valkoiseksi maalattu. "Raato" vuoti kuin seula, sadevedet tuli katosta sisään ja hyttirakennelma huojui vähänkin kovemmassa tuulessa.
Käsistään kätevänä miehenä Hans näki siinä mahdollisuudet, jotka odottivat vain tekijäänsä ja näin "raato" vaihtoi omistajaa. Samaan aikaan perheessä tapahtui muutakin mukavaa, Sam sai pikkuveljen, Alexin. Kapteenin vapaa-ajan askareet oli turvattu, vaipan vaihtoa ja veneenkunnostusta.
Vene kastettiin Albinaksi, aasinsillan kautta johdatus albiinosta, valkoisesta. Myöhemmin se sai myös sukunimen, Salada. Niinpä tänä päivänä, monia vuosia ja hirveän monia työtunteja myöhemmin "raadosta" on kehittynyt nykyinen Albina Salada, lajinsa kaunotar. Ei vuoda katto eikä heilu hytti kovemmassakaan tuulessa ja niinpä kapteeni onkin ihan tyytyväinen alukseensa. Toimittajan tiedusteluun onko vaihto esim. "kuttaperkkaveneeseen" koskaan käynyt mielessä, vastaus tulee puuvenemiehen syvällä rintaäänellä: vakavassa mielessä ei, eikä näillä näkymin lähitulevaisuudessakaan ole vaihtoaikeita.
Jotta tämä juttu ei olisi pelkkää faktaa, se vaatii pikku ripauksen romantiikkaa. Aikansa "sinkkuna" eleltyään Hans huomasi, että parempi olisi kaksin kuin yksin. Me ystävätkin olimme huomanneet saman. Niinpä kohtalo – ystävien lievällä avustuksella – puuttui peliin paikallisella kesäterassilla vuonna -94. Ja se oli menoa sillä seurauksella, että pian jo nähtiin vaalean naisen puikahtavan Albina Saladaan kimpsuineen ja kampsuineen. Kirsti oli löytynyt. Ja Kirsti, joka ei aiemmin ollut merielämää paljoakaan maistellut, ihastui lajiin oitis.
Ensitapaamisesta on jo reilusti yli 10 vuotta ja molemmat ovat edelleen sitä mieltä, että kyllä paljon, paljon parempi on kaksin kuin yksin. Ihanaa, huokaa seurapiiritoimittaja, ja jatkaa haastattelua vähemmän romanttisilla jutuilla.
Kerhotoiminnassa Hans on ollut aktiivisesti mukana. Katsastuslautakunnassa 10 vuotta, joista useamman vuoden vetäjänä. Ja kuten kaikki tiedämme, nykyisin hän toimii Sandfallin satamakapteenina ja isäntänä. Kevät ja syksy on siinä hommassa kiireisintä aikaa mutta ei talvellakaan laakereilla levätä, on teiden aurausta ym. ja kesällä puuhommia ja paikkojen kunnostusta syksyä varten.
Satamakapteenina Hans toivoo, että ottaisitte häneen yhteyttä tuodessanne veneitänne talvisäilytykseen, jotta saataisiin tällä hetkellä jo rajalliset säilytystilat mahdollisimman hyvin täytetyksi. Viime talvena Sandfallissa talvehti jo 80 venettä ja luku nousee pikkuhiljaa koko ajan, joten järkevä tilankäyttö on todella tärkeää.
Kuten kaikki tiedämme, Sandfallissa on koko ajan jotain meneillään. Tällä hetkellä katto- ja laituriprojektit. Tulevaisuudessa ulkoalueen laajennus ja vajojen rakentaminen, joten työtä riittää ja talkoohenkeä tarvitaan edelleen. Juuri talkootyöllä pystytään pitämään kustannukset mahdollisimman alhaisina ja sen myötä myös maksut. Toiminnan miehenä Hans on tykännyt satamakapteenin ja isännän hommista. Sen me huomaamme Sandfallissa, siellä on paikat järjestyksessä, niin ulko- kuin sisätiloissakin.
Yleistilanne kerhossa on Hansin mielestä tällä hetkellä kohtuullisen hyvä. Asiat, joita hän toivoo edelleen jatkuvan ja lisääntyvän, ovat aktiivisuus ja yhteen hiileen puhaltaminen. Sillä päästään pitkälle. On jo päästy, kun katsoo vaikkapa Sandfallia ja Innamoa. Ja jos – tai kun – homma jatkuu samaan malliin, on meillä jonakin päivänä se toinenkin tukikohta Innamon lisäksi. Suojaisa luonnonsatamapaikka aivan eri suuntaan Innamosta, jonne voisi pienen saunamökin pystyttää. Tämä on Hansin, kuten monen muunkin kerholaisen toive tulevaisuudessa. Siihen tarvitaan tietenkin ensiksi se paikka, sitten pankkia ja vielä enemmän sitä "hartiapankkia", taas kerran. Mutta ehkäpä jonain päivänä, jonakin vuonna sekin toteutuu.
Tällaisia puhelimme Kirstin ja Hansin kauniilla pihamaalla eräänä lämpimänä kesäiltana. Piha- ja puutarhatyöt ovatkin Hansin harrastus kesäisin, tietenkin veneilyn lisäksi, ja talvisin ehdottomasti autotalli, jossa kätevillä käsillä ja mielikuvituksella varustetulla miehellä syntyy vaikka mitä, olen nähnyt. Kaiken kaikkiaan, toimittajan edessä, Kirstin vieressä istuu aika tyytyväisenoloinen mies, vaikkei siitä tullutkaan sitä traktorikuskia.
als