Keväinen vesilintujen metsästys Ahvenanmaan ja Turun saaristossa on kautta aikojen ollut tärkeätä saariston paikallisväestölle ja lintusaalis on tuonut tervetulleen lisän alueen ruokatalouteen. Erään haastattelemani henkilön (s. 1905, k. 1980) mukaan näin on ollut myös Innamossa.
Ennen muinoin vesilintuja sai ruveta ampumaan heti jäitten lähdettyä. Ja jos kevät oli myöhässä, vielä kesäkuussa voi ampua edellisvuotisia pilkkasiipiä, jotka olivat ohikulkumatkalla eivätkä pesineet täällä. Telkkien ja pilkkasiipien katsottiin olevan parhaita saalislintuja. Haahkan metsästys oli ennen kokonaan kiellettyä mutta on nykyään ollut jo pitkään sallittua. Myöhemmin voimaan tulleet metsästyslait ovat rajoittaneet pyyntikautta merkittävästi ja nyt näyttää todennäköiseltä, että EY-tuomioistuin ottaa kantaa siihen onko lintujen kevätpyynti sallittua vai ei.
Usein linnustamaan lähdettiin jo illalla, jotta paikalla oltaisiin hyvissä ajoin. Perillä voitiin sytyttää pikku nuotio kallioille. Kun tuli oli sammunut, kerättiin kanervia lämmenneelle kalliolle ja niitten päälle levitettiin tilkkuryijy vuoteeksi. Tällä tavoin oli lämmintä ja mukavaa ja voi kaikessa rauhassa odotella aamunkoitetta.
Kaaveet (houkutuslinnut) piti asetella paikoilleen auringon noustessa. Vanhimmat näkemäni houkutuslinnut on veistetty puusta ja maalattu, uudemmat verhoiltu höyhenin. Useimmat Innamoa ympäröivistä saarista ovat olleet rauhoitettuja, mutta siellä missä metsästys oli sallittua, rannalla saattoi olla kivistä ladottu linnustuskoija. Se muistutti kivimuurin pätkää, jossa oli ampuma-aukko. Linnustaja pysytteli muurin takana piilossa.
Oli myös tavanomaista että metsänomistajat pystyttivät vesilinnuille pesäpönttöjä mailleen. Pönttö tehtiin onton puun alapäästä, tavallisesti joko lepästä tai kuusesta. Haastateltavani mukaan sitä ei tarvinnut polttaa tai noeta sisältäpäin, mutta minulla on jonkinmoinen heikko muistikuva siitä, että äidin puoleinen isoisäni olisi joskus tehnyt niin. Isommat pöntöt olivat lähinnä koskeloita varten, telkät kaipasivat pienempiä pönttöjä. Aiemmin pönttöjä sai asettaa vapaasti. Koskelopöntöt olivat sallittuja vielä 1970-luvulla. Syy tälle toiminnalle oli munankeruu, mutta piti tarkkaan tietää kuinka munia oikein kuului kerätä.
Munia käytettiin ruuanlaitossa ja ne toivat siihen tervetullutta täydennystä aikoina jolloin ravinto ei ollut niin monipuolista eikä vaihtelevaa. Jos pesästä otti liian monta munaa kerrallaan, vesilinnut muuttivat muualle. Pesintäkauden alussa pesäpöntöillä kannatti käydä usein ja ottaa pois muutama muna silloin tällöin, muutaman päivän välein. Koskelo saattoi munia jopa 15-17 munaa, jos pöntöistä pidettiin hyvää huolta. Kauden lopussa oli parempi olla varovaisempi niin, ettei lintu huomaisi pesäänsä kajotun ja jättäisi sitä.
Sanottiin, että koskelo osasi laskea viiteen, mutta useimmiten pesään jätettiin kuusi - seitsemän munaa. Myös telkänmunia kerättiin aiemmin, mutta telkät ovat sittemmin muuttaneet kauemmas pohjoiseen pitkin Pohjanlahtea, koska sopivat asuinsijat täällä etelämpänä ovat käyneet vähiin.
Monet ovat siksi laittaneet pönttöjä telkkiä varten vain huvin vuoksi, jotta ne jäisivät pesimään seudulle. Nykyisten metsästyslakien mukaan pesimäpönttöjen laittamiseen pitää hakea lupa, mutta munien keruu on nyttemmin kiellettyä. Väki on nykyisin sitä mieltä, että munat tuskin edes kelpaavat syötäväksi. Haastateltavani oli kerran vaimonsa pyynnöstä heittäytynyt lainsuojattomaksi ja tuonut kotiin muutaman vesilinnun munan, muttei tarvinnut vaivautua toistamiseen, koska niitten maku ei ollutkaan tyydyttävä! Niinpä lakia yleisesti ottaen myös kunnioitetaan. Jos on vahingossa ampunut emolinnun, se heitetään mieluummin pois kuin tuodaan kotiin.
Dido Björkblad