Vanhimmat Innamon kylää koskevat muistoni ovat 1940-luvulta. Ensimmäiset tarkemmat muistikuvani kylän peltoviljelystä ja karjanhoidosta ovat peräisin suurin piirtein ajalta, jolloin aloitin oppikouluopinnot vuonna 1946. Vielä 1950-luvun alussa kylän asukasluku oli noin 40 henkeä, jos mukaan lasketaan myös ne lapset ja nuoret, jotka kävivät koulua jossain muualla.
Sotavuosien jälkeen 1944 kun kaikki ne isännät, jotka olivat olleet rintamalla, palasivat saarelle, alkoi Innamon kylässä tavallaan uusi aikakausi. Maanviljelys muuttui vähitellen, ensimmäiset traktorit saarelle hankittiin kaiketi 1950-luvulla. Vuonna 1949 saapui eräs evakkoperhe Nedergårdin tilalle (Alistaloon), jonka valtio oli ostanut parisen vuotta aikaisemmin. Perhe lunasti talon valtiolta myöhemmin.
Samat isännät viljelivät saaren kuutta tilaa aina 1950-luvulle asti, kunnes Storgård norr -tilan isäntä lopetti kotieläintenhoidon (hevosta lukuun ottamatta) ja maanviljelyn ja antoi tilan pellot vuokralle Gaudikselle, joka on viljellyt niitä siitä asti. Muuten maanviljelys jatkui kutakuinkin aiempaan tapaan monta vuotta eteenpäin.
Alakylän neljällä pienemmällä talolla oli tavallisesti hevonen, kaksi lehmää, pari vasikkaa, muutama lammas ja kana ja tavallisesti myös sika. Yläkylän kahdella isommalla talolla oli kahdet hevoset, noin neljä - viisi lehmää, sonni, ehkä muutama hieho, pari kolme vasikkaa, sika sekä jokunen lammas ja kana enemmän kuin pienemmillä taloilla. Syksyisin alakylän isännät lainasivat vuorotellen hevosta toisilleen, jotta kyntötöihin voitiin valjastaa kaksi hevosta.
Vilja kuivattiin noina aikoina seipäillä pellolla ja puitiin puimurissa riihessä. Oli tavallista, että isäntä syötti viljaa puimuriin "pöydältä" koneen toisesta päästä ja joku toinen korjasi oljet pois toisesta päästä. Minun aikanani ei enää puitu varstoilla. Jossakin talossa käytettiin isoveneen moottoria pyörittämään puimakonetta kun kaikesta oli pulaa sekä sota-aikana että sen jälkeen. Äidinpuoleinen isoisäni asensi Tuomala-merkkiseen pikku venemoottoriinsa häkäpöntön ja karbidiaggregaatin, jotta hän pystyi polttoainepulasta huolimatta ajamaan veneellään ja auttamaan naapureita hinauksessa, kun karjaa siirrettiin saarelta toiselle.
Kesäisin taitettiin lehdeksiä lähinnä leppäpuista ja sidottiin lehtikerpuiksi, jotka kuivattiin lampaille talvea varten. Tästä syystä rupesivat mm. rantalepät muistuttamaan pallomaisia, suuria pensaita. Eräs toinen kesäajan askare oli niittää rannoilta ruoikkoa. Niin pitkälle rannasta kuin niittäjä pystyi pohjaamaan, oli kyseessä "rantaruoikko", joka kuului maanomistajalle. Se osa ruoikosta, joka piti niittää veneestä käsin, oli "veneruoikkoa" ja se kuului vesialueen haltijalle. Kalavedet olivat yhteisvesiä ja eri vesialueet kiersivät omistajien kesken tietyn kaavan mukaan vuoden jaksoissa kerrallaan.
Oli melko raskasta puuhaa rämpiä vedessä ja leikata ruoikkoa koko päivän pukeutuneena pitkähihaiseen puseroon, pitkiin housuihin ja isoihin saappaisiin. Kaiken lisäksi pohja saattoi olla pettävää laatua, joten piti olla liikkeissään valppaana, jos rupesi tuntumaan siltä että pohja alkoi upottaa. Ruo'ot lastattiin sitten isoveneeseen tyvipää veneen keskelle ja latvat laitoihin päin. Ruokolasti hinattiin kotisatamaan ja ajettiin hevosella tai kannettiin kuivumaan rantaniityillä olevia latoja ja aittoja vasten.
Lampaat kerittiin kahdesti vuodessa, keväällä hyvissä ajoin ennen kuin ne vietiin saariin ja syksyisin kun ne tuotiin takaisin talveksi. Villa pestiin, karstattiin ja kehrättiin kotona ja langasta kudottiin villapaitoja, sukkia ja lapasia. Lanka kierrettiin kaksi- tai kolmisäikeiseksi, riippuen ajatellusta käyttötarkoituksesta.
Sukkiin ja lapasiin käytettiin tavallisesti lampaanharmaata lankaa, joka oli sekoitus mustasta ja valkoisesta villasta. Raitoja voitiin kutoa luonnonvalkoisesta ja -mustasta langasta. Kouluiässä ollessani värjäsimme lankoja kotona esimerkiksi sipulinkuorista, tuomen tuohesta ja rakkolevästä keitetyillä kasvisuutteilla sekä jossain määrin myös ostoväreillä. Silloin oli yleensä kyseessä lanka, jota käytettiin johonkin suurempaan pukineeseen, kuten neulepuseroon tai villapaitaan. Kankaan kutomiseen käytettiin tavallisesti yksisäikeistä villalankaa.
Ruokatalous perustui pääosin itse tuotettuihin raaka-aineisiin ja omiin viljelyksiin sekä kaikkeen sellaiseen, mitä pystyi poimimaan maasta ja keräämään metsästä. Kylästä ei puuttunut ruokaa, mutta se oli paljon yksinkertaisempaa ja todennäköisesti terveellisempää kuin nykyajan pitkälle jalostettu ruoka.
Hapanleipää leivottiin kotona. Taikina valmistettiin ruisjauhoista lämpimään veteen isossa tiinussa, jossa hapan taikinanjuuri oli valmiina edellisistä leivontakerroista. Taikinan annettiin nousta kolme päivää ja sinä aikana siihen lisättiin pari kertaa jauhoja ja lämmintä vettä. Siitä leivottiin reikäleipiä, jotka paistettiin leivinuunissa. Osa leivästä syötiin tuoreeltaan ja loput ripustettiin vartaaseen katon rajaan kuivumaan. Vanhan perimätavan mukaan vietiin pari lämpimäistä myös lähimmille naapureille. Jos saatavilla oli verta, leivottiin verileipää, joka kuivattiin ja käytettiin veripalttuun, puuromaiseen massaan, jota valmistettiin rautapadassa ja syötiin puolukkahillon kanssa.
Pula-aikaan keitettiin myös siirappia sokerijuurikkaista ja se oli erittäin aikaavievää puuhaa. Myöskin raastettiin suuria perunoita ja tehtiin perunajauhoja perunamassasta talteen saadusta tärkkelyksestä, joka sitten kuivattiin saavin pohjalla. Toisekseen poimittiin marjoja ja sieniä. Sienet suolattiin talvea varten ja meillä metsämarjat keitettiin happamaksi soseeksi. Ruusunmarjat puolitettiin, poistettiin siemenet ja kuivattiin. Samoin kuivattiin osa mustikkasadosta kuin myös ohuita omenanviipaleita. Kuivatuista hedelmistä ja marjoista laitettiin keittoja talven aikana. Teetä varten poimimme mm. vadelmanlehtiä ja nurmitädykettä (Veronica chamaedrys).
Myös saippuaa keitettiin kotona siinä määrin kuin saatavilla oli tarvittavia raaka-aineita. Viimeisiä kotitekoisia saippuapaloja, jotka löysin vintillä roikkuneesta korista, säilytetään nyt Turun Käsityöläismuseossa.
Paljon kaikkea sellaista, mitä käytettiin noina aikoina, voitaisiin hyödyntää myös nykyajan kotitaloudessa. Useimmiten se veisi kuitenkin enemmän aikaa ja siitä on nyky-yhteiskunnassa pula. Mutta olisi ehkä syytä säilyttää olemassa olevat taidot kun ei tiedä koska niitä taas tarvitaan.
Dido Björkblad