Lokin 26-vuotisen historian aikana on lehden sivuilla julkaistu monenlaisia tarinoita veneilystä ja siihen läheisesti liittyvistä aiheista. Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta. Tämä tarina ei mitenkään liity veneilyyn, ei edes sivua sitä. Joten hyvät lukijat, jos odotitte venejuttua, olkaa hyvät ja siirtykää seuraavaan tarinaan. Siellä jo käsitellään varmasti aihetta.
Nyt on nimittäin käynyt niin, että "seurapiiritoimittaja" vastoin kaikkia vakaita päätöksiään on siirtynyt "netti-aikaan". Nytkö vasta, moni ehkä ajattelee, mutta kun toimittaja on pikkuisen myöhäissyntyinen monessa asiassa, niin tietysti tässäkin. Olin kyllä ajatellut hankkia eläkepäivien iloksi (tai murheeksi) tietokoneen, mutta joskus asiat tapahtuvat vähän niin kuin etuajassa, niin tämäkin. Elikkä, tuossa se nyt nököttää, "läppäri", (siksi sitä kuulemma kutsutaan, se kun on sitä kannettavaa mallia), seurapiiritoimittajan makuukamarissa.
Muuan ystävä totesikin, että ai kun mukavaa, että sinunkin makuukamarissasi on jotakin, kun ei siellä ole miestä. Asiaan oikein paneuduttuani toimittaja tuli tulokseen, että ei oikeastaan hassumpi kaveri tämä "läppäri", ei pyydä mitään ja antaa koko maailman, sanovat jo paljon pidemmälle ehtineet "nörtit". Toisaalta voihan niitä olla miehiäkin, jotka eivät paljoa pyydä ja antavat enemmän kuin pyydetäänkään, mene ja tiedä.
Jotta tämä juttu pysyisi jotenkuten aisoissa, palataanpa siihen, miten kaikki alkoi. Työpaikan kahvihuoneeseen oli ilmestynyt ilmoitus alkavasta tietokonekurssista. Lueskeltuani sitä pari kertaa jouduin ilmeisesti jonkinlaiseen mielenhäiriötilaan, koska jo seuraavassa hetkessä olin täyttämässä hakemusta kurssille. Minä, jota ei ikipäivänä olleet mitkään tietokoneet, surffailut, deittailut, ja mitä hienoja nimityksiä niitä nyt onkaan, kiinnostaneet, ei, ei. Suureksi yllätyksekseni olin kursseille valittujen joukossa ja niin alkoi opiskelu. Boheemia opiskeluelämää tuli vähemmän vietettyä, kyllä työ ja kotiläksyt vei enemmät mehut aika tarkkaan.
Kotiläksyjen suorittamiseksi piti hankkia tietenkin kone. Niinpä toimittajan aikamiespojista se nuorempi pistettiin asialle evästyksellä, että tuo sellainen kone minkä itsekin ottaisit. Ihan hyvän koneen toikin, kaikilla herkuilla varustelun, jota koko lähin suku, ne aikamiespojat ja sisko miehineen tuli heti ensimmäisenä iltana ihmettelemään ja ihastelemaan. Pienen "pikakurssin" jälkeen jäimme kahden, kone ja minä. Siinä me tuijotimme toisiamme, kai minä vähän pelkäsinkin koko aparaattia, ainakin tunsin itseni niin, niin tyhmäksi. Kävi jo mielessä, miksei minulle riittäneet koneet jotka varmasti hallitsen, kuten esim. ompelukone tai sähkövatkain. Taisi tulla haukattua liian suuri pala.
Opiskelu jatkui tiiviisti, vaikka kyllä usein tuntui, että ei tuu mittää, usko meinas mennä. Tein varmaan ihan kaikki mokat mitä voi tehdä. Soitin niin usein aikamiespoikani apuun, etten lopulta kehdannut enää edes soitella ja niin taistelin monta iltaa taas jonkun ihan pikkujutun takia. Kerrankin, kun luulin jo olevani jonkinmoinen "nörtti", olin jotenkin tietämättäni napsauttanut koneen kameran päälle ja siinä minä yhtäkkiä tuijotin itseäni näytöltä. Tulipahan sekin nähtyä, miltä seurapiiritoimittaja näyttää, kun on aivan pihalla tilanteesta, niin sanotusti äimän käkenä. Huh, huh!
Kaiken kaikkiaan, nyt kun ollaan melkein vuosi vietetty yhteiseloa koneen kanssa, tuntuu kuin se jo hyväksyisi meikäläisen. Se jo näyttää kaikenlaisia asioita paljon helpommin kuin aikaisemmin. Tai sitten ehkä taito on vähän karttunut niin kuin esim. sähköpostista osaan jo lukea muutakin kuin otsikon. Kahta lajia pasianssiakin osaan ja keskustelupalstoilla käydä. Sinkkusivullakin olen piipahtanut. Voi vielä käydä niin, että meistä tulee kavereita, koneesta ja minusta.
"Deittaillaan"
als
Loki-lehden toimitus lisää: Seurapiiritoimittajamme lähetti juttunsa lehteen ruutupaperille siististi käsin kirjoitettuna, kirjekuoressa postin välityksellä. Saatekirjeessä sanottiin, että "ehkä jo seuraava on koneella kirjoitettu". Toimitus jää kuulolle.