1940-luvun alussa, mistä vanhimmat mieleenpainuneet muistoni alkavat, elettiin maassamme raskaita aikoja. Joulu on kaikesta huolimatta aina ollut vuoden suurin juhla, jota on vietetty asianmukaisin menoin kaikkialla, myös saaristossa. Perinnäistavat ja ruokaperinne ovat varmasti vaihdelleet, mutta paljon on ollut myös yhteistä. Meillä Innamossa jouluvalmistelut alkoivat laittamalla kuivattu kala likoamaan joulukuun alussa. Se valmistettiin saunassa ja lipeöitiin koivutuhkalla. Kala ei saanut jäätyä liotuksen aikana, joten saunan pikku hellassa pidettiin melkein päivittäin pientä tulta, jotta lämpö pysyisi tasaisesti muutaman asteen plussan puolella.
Toisekseen kudottiin ja ommeltiin pikku joululahjoja ja nikkaroitiin puuleluja. Ne oli tarkoitus pitää salassa, muttei niitä tietenkään pystynyt askartelemaan vain öiseen aikaan. Jos asiasta uskalsi kysyä, sai useimmiten moniselitteisiä vastauksia, jotka vain kiihottivat uteliaisuutta sitä mukaa kuin jouluaatto lähestyi. Talo piti siivota, kuparit kiillottaa, puhtaat verhot ripustaa ikkunoihin ja joulukuusi hakea hyvissä ajoin. Kylässä oli vanhana tapana, että ne asukkaat, joilla ei ollut omaa metsää, saivat hakea joulukuusen kenen tahansa metsästä ilman eri lupaa.
Joulukuusi oli niin tärkeä, että eräänkin kerran paljon myöhemmin opiskeluaikoinani joululoman aluksi kannoin kuusemme Österkärristä, saaren itäkärjestä sankassa lumipyryssä metsän halki kotiin. Se retki kesti melkein koko iltapäivän ja huoli minusta kotiväen keskuudessa kasvoi sitä mukaa kun ilta pimeni. Sen seurauksena minua kuritettiin kaikkien aikojen vilustumisella kun saappaani olivat olleet täynnä märkää lumisohjoa. Erään toisen kerran olin naapurin venekyydillä hakemassa kaunista kuusta saaresta kun olin pudota mereen liukkaalta kalliolta.
Varhaisimpia joulumuistojani on koulun joulujuhla vuodelta 1943. Kävimme kaksivuotista, pientä yksityiskoulua Gaudiksen syytinkirakennuksen kamarissa. Joulujuhla pidettiin salin puolella ja varmaankin kaikki kylässä paikalla olevat oli kutsuttu. Esitimme muun muassa perinteisen joulukuvaelman Marioineen, Joosefeineen ja Jeesus-lapsineen päivineen ja minä sain esittää taustalla seisovaa enkeliä. Äitini oli ommellut valkoisen mekon harsokankaasta ja liimannut siihen kultapaperisia tähtiä. Siivet hän oli tehnyt selstoffista. Tarveaineet oli arvatenkin säästetty paremmilta ajoilta. Kaikki lapset saivat opettajattarelta lahjan ja minulla on yhä tallella se pieni Arabia-malja, jonka joulujuhlasta sain.
Eräs toinen, hieman dramaattisempi joulumuistoni koskee kotimatkaa ainoasta Risisin kansakoulussa vuonna 1945 viettämästäni joulujuhlasta. Äitini ja minä asuimme sen kouluvuoden sukulaisten luona Strandbyssä, mistä ajoimme hevosreellä Mielisiin. Sieltä jatkoimme naapurin isännän veneellä kohti Innamoa. Ilta oli säkkipimeä ja täysin tyyni kun alkoi nousta sankka sumu. Matkan varrella emme enää tienneet missä olimme ja siksi hakeuduimme erään saaren rantaan, joka myöhemmin päivänvalossa paljastui Riskholmaksi. Siellä me istuimme pimeässä ja koetimme tehdä tulet märistä risuista, mutta se yritys oli jo alun perin tuomittu epäonnistumaan.
Isännän sisarukset olivat lähteneet lyhdyn kanssa Nedergårdin Åkernäsbergin kallioille ja kuulleet siellä, että vene oli pysähtynyt, ja ruvenneet huutamaan. Päätimme uskaltaa lähteä liikkeelle ja ajoimme ääntä kohti, pysähdyimme kuuntelemaan ja jatkoimme taas. Sillä tavoin saavuimme vähä vähältä Innamon lähisaarille ja voimme turvallisesti jatkaa kotiin. Myöhemmin kuulimme, että myös ne perheet, jotka olivat olleet joulujuhlissa Torasin koululla, missä muut Innamon lapset kävivät, olivat myös eksyneet kurssista mutta löytäneet kumminkin pikku harhailusta huolimatta kotiin. Kylällä oli tapana puhua "joulukauhusta" ja sinä jouluna se sattui osumaan meidän kohdallemme.
Kun kaikki valmistelut olivat pääosin valmiit, alkoi varsinainen joulunvietto kello 12 jouluaattopäivänä, kun kuusi, joka oli asetettu ristikkojalkaan, nostettiin sisälle. Se koristeltiin perinteiden mukaisesti lipuilla, hopealangoilla, omenoilla, piparkakuilla, karamelleilla tai niitten korvikkeilla, jouluruusuilla ja vanhoilla joulukoristeilla, elävillä kynttilöillä ja latvaan laitettiin tähti. Sitten alkoi ruuan valmistus ja illallinen syötiin kello viideltä. Se käsitti lipeäkalaa, ehkä lammaspaistia taikinakuoressa, sittemmin kinkkua kun äiti piti parina vuonna kesäporsasta.
Meillä oli entiseen aikaan muutamana vuonna sotavuosista lähtien lammas. Talvikuukausina se oli sijoitettuna Marsin navettaan. Oli tavallista, että kellä vain oli mahdollisuus, piti kotieläimiä sotavuosina ja sen jälkeisinä niukkoina aikoina. Joinain kertoina meillä oli jouluhaukea, perinteistä saaristolaisruokaa. Liharuokien kanssa nautittiin joululaatikoita: perunalaatikkoa, porkkanalaatikkoa ja lanttulaatikkoa. Jälkiruuaksi oli riisipuuroa ja mehukeittoa, joskus taas säilöttyjä päärynöitä puolukkamehussa.
Varhaislapsuudessani perheemme oli kutsuttu Storgårdiin aattoillaksi. Oli vanha tapa, että torpan asukkaat kutsuttiin tilan päätaloon aattoiltana. Mutta kun isoäiti sairauksiensa vuoksi ei enää jaksanut lähteä niin kauaksi eikä isoisä ollut enää elossa, rupesimme viettämään jouluaattoiltaa kotona.
Joulupäivällisen jälkeen, kun kaikki olivat pukeutuneet juhlavasti, oli tavallisesti joulupukin aika saapua. Jostain kumman syystä juuri silloin sattui jollekin perheenjäsenellä aina asiaa saunalle. Muistan erityisesti yhden jouluaaton, koska silloin vierailulle tulikin joulumuori. Kaikki joulupukit olivat valitettavasti varattuja muualle sinä iltana.
Joululahjat olivat tavallisesti varsin vaatimattomia, pääosin omatekoisia, kuten puisia leikkikaluja, lapasia, sukkia ja villahousuja; kuin myös kirjoja, jotka kenties loivat pohjaa lukuhaluilleni. Useimmat niistä kirjoista ovat yhä kirjahyllyssäni tallella. Erityisesti muistan eräät teekupit, jotka oli koristelu tyylitellyillä tulppaaneilla ja suurimman puuhevoseni Brunten, joka sittemmin vietti monta vuotta piilossa eräässä tynnyrissä, jotta muoviaikaa elävät lapseni eivät olisi kohdelleet sitä liian kovakouraisesti. Aattoiltana saattoi myös tapahtua, että porstuaan ilmestyi pieniä joulupaketteja.
Joulupäivää vietettiin pääasiassa kotona kaikessa rauhassa lukemalla kirjoja ja joululehtiä. Sitten alkoi joulukahvikierros. Kaikki talot, syytinkituvat ja torpat kutsuivat vuoronperään kylän asukkaat pullakahveille. Kun meillä ei ollut niin isoja tiloja, kutsuimme puoli kylää kerrallaan. Yksi talo tavallisesti tarjosi kahvit uudenvuoden aattoiltana ja se oli erityisen juhlavaa. Uudenvuodenaattona valoimme uudenvuodentinat kaikille perheenjäsenille; tuolloin kävin jo oppikoulua Turussa. Jos oli lunta, sitä otettiin ämpärillinen ja hellan pesässä sulatettu tina kaadettiin siihen. Niin saatiin kauniimpia kuvioita kuin veteen kaatamalla.
Nuutinpäivänä kuusi vietiin pois ja joulu lakaistiin tai "kolkutettiin" ulos. Kerran opiskeluaikaan olin mukana ottamassa osaa tähän perinteeseen. Naapurin seinään ryskytettiin ja juostiin sitten piiloon. Kuulopuheitten mukaan erään talon seinäkello olisi rojahtanut lattialle kun joulua kolkutettiin pois.
Kaikki oli vaatimattomampaa lapsuudessani ja nuoruudessani mutta jouluilo oli aitoa ja tunnelma lämmin ja korkealla. On tosin mahdollista, että aika on kullannut lapsuuden joulumuistot, mutta ovathan ne sen arvoisia.
Dido Björkblad