Jokaisella veneilijällä ja PVK:n jäsenellä olisi varmaan kerrottavaa siitä, miten veneilyharrastus on saanut alkunsa. Tässä hieman täytettä Loki-lehteen ja taustaa siitä miten kahdesta pikkupojasta on tullut PVK:n jäseniä.
Saman lahdenpoukaman toisella puolella kesää vietti myös PVK:n jäsen Mauri Reilin. Hän tuskin kuvitteli meistä tulevia venekerholaisia. Nyt tämän jutun voi jo kirjoittaa kun olemme jäseniä, mutta jäsenhakemuksen liitteeksi en olisi tätä laittanut.
Minun isovanhempani asuivat Paraisilla Levon kylässä ja heidän raja- ja rantanaapureina kesää vietti Samin suku. Vietin paljon aikaa isovanhempieni luona ja Sami oli myös koko kesän mökillä. Meillä on ikäeroa vajaat kaksi vuotta, joten yhteistä tekemistä riitti.
Kaikki alkoi joskus 70-luvulla. Heti ei ollut veneilyn aika vaan ensin uitiin ja saunottiin, rakennettiin majoja, tehtiin patoja ojiin ja laskettiin mäkeä Samin mäkiautolla yms. Vain mielikuvitus oli rajana meidän tekemisillemme. Milloin mäkiauto jätettiin tien poskeen varoituskolmion kera ja puun takaa katsottiin miten autoilijat siihen reagoivat (eivät mitenkään). Joskus vakoiltiin naapureita yms. Joka tapauksessa tekemistä oli niin paljon, että välillä kello oli jo kuuden aikaan aamulla soittamassa, että ehdittiin kaikki hommat hoitamaan.
Levon kylässä ei ollut mitään järjestettyä junioritoimintaa, mutta kyllä silti tekemistä riitti. Samin mamma halusi, että käymme välillä näyttäytymässä, jotta hän tietää kaiken olevan kunnossa. Muistan hyvin, kun Sami toisinaan juoksi terassille ja huusi ovesta "elossa ollaan" ja paiskasi oven kiinni. Tuskin mamma ihan tätä tarkoitti, mutta tuli ainakin asia toimitettua.
Meidän perheellämme oli aikaisemmin ollut puisia meriläisiä ja niistä oli tietysti vain hienoja muistoja. Minun muistini mukaan meillä oli mm. tosi iso ja hieno Anseliina-meriläinen.
Mutta isäni mukaan se ei ollut iso eikä edes kovin hieno. Sillä tehtiin kuitenkin monta mukavaa reissua, jopa Hangossa asti käytiin. Niistä reissuista muistan ainakin epäkuntoiset spriikeittimet ja pressut, joihin ei olisi saanut koskea sateella. Mutta pitihän sitä vähän kokeilla ja sen jälkeen vuoto oli runsasta ja tunnelma sen mukainen.
Samin kanssa kun aloitettiin viettämään kesiä yhdessä, molempien vanhemmilla oli veneet. Meillä oli aito jenkkivene Glastron, jossa oli 50 hv Johnson. Samin isällä oli lähes vastaava Sofa 15HT, jossa oli 40 hv Evinrude. Näitä kutsuttiin meidän ja teidän ISOPAATEIKSI.
Veneiden paremmuuksia sitten vertailtiin päivittäin. Meillä oli isompi kone ja sehän oli silloin todella merkittävä asia. Sofan Evinrudessa oli sähköstartti ja se oli vastaavasti melkoista luksusta siihen aikaan, varsinkin niillä kerroilla kun se toimi. Lukemattomia kertoja me vain istuimme veneissä ja oltiin ajavinamme niiden kanssa, vaikka meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada niitä edes käyntiin. Samin isä ei ollut kovin innostunut venemies, joten Sofa oli muutaman kesän kuivillakin. Silti menimme venevajaan ja kiipesimme Sofan penkeille ja haaveilimme vauhdin hurmasta.
Meidän laiturissamme oli myös yhden Aimon vene. Jokaisen pojan unelma, keltainen Leija, jossa oli 9,8 hv Mercury. Siinä oli myös kiva istua ja haaveilla tulevasta veneilyharrastuksesta. Mummoni tosin aina kielsi tämän, ettei Aimo vain suuttuisi. Samin isällä oli myös kalavene, jossa oli 2 hv perämoottori. Jossain vaiheessa sitkeiden neuvottelujen jälkeen Sami sai luvan ajaa sitä.
Meidän Glastronilla vedettiin myös vesisuksia. Minun isäni, äitini, enoni ja setäni olivat kaikki innostuneita kokeilemaan vesihiihtoa. Silloin ei perämoottorit olleet mitään hiljaisia nelitahtisia suhisioita, vaan moottoreissa oli kunnon ääni ja haju. Ne olivat ilmeisesti suhteessa polttoaineen kulutukseen. Moottori piti tyhjäkäynnilläkin kovempaa ääntä kuin nykyiset rahtialukset.
Me olisimme Samin kanssa myös halunneet kokeilla vesihiihtoa, mutta se tyrmättiin heti. Vesihiihto kun on liian vaarallista pikkulapsille ja niin meitä kiellettiin koskemasta vesisuksiin. No kyllähän me siihen konstit keksittiin. Otimme Samin isän kalavajasta styroksinkappaleen, johon kiinnitettiin heidän vanha saunatralli ja siihen naulattiin Samin isän vanhat lenkkarit. Jotkut väittävät, että vesihiihto on välineurheilua. Niin voi olla nykyään, mutta ei ole aina ollut. Silloin tarvittiin vain edellä mainittu "tekele", kalavene jossa se 2 hv perämoottori, vanha ankkuriköysi sekä vanhat styrox-liivit. Kun kaikki oli kunnossa, niin ei muuta kuin kokeilemaan. Voitte vain kuvitella miten homma sujui...
 |
 |
No siitä hiihdosta ei tullut tietysti mitään, mutta hauskaa oli. Sitä epäonnistumista ei kauan murehdittu. Lainasimme salaa vanhempieni vesisuksia ja saimme puhuttua yhden naapurin vetomieheksi soutuveneellä, missä oli 5 hv perämoottori. Ensin vene nousi niin pystyyn, ettei hiihto onnistunut. Mutta kun veneen keula lastattiin kivillä, niin johan alkoi homma sujua. Ei taitaisi enää vesihiihto onnistua 5 hv moottorilla, tai ainakin sukset pitäisi olla todella suuret.
Kerran sain houkuteltua Aimon vetämään Leijan kanssa minua suksilla. Se oli molemmin puolin vain yksi kokeilu. Aimo oli aivan kuin sunnuntaiajelulla Pohjanmaalla. Ajeli veneellään pitkän lenkin pitkin Vapparia kääntämättä kertaakaan päätään. Jos olisin kaatunut, niin olisin uinut kotiin tai odotellut, että Aimo tulee hakemaan kun huomaa että jotakin puuttuu. Taisi olla harkittu juttu Aimolta. Näin hän varmisti sen asian, ettei hänen tarvitse toista kertaa vetää minua vesisuksilla.
Talvet olimme Samin kanssa erillämme ja kävimme lyhyttä ja ytimekästä kirjeenvaihtoa, jossa suunnittelimme tulevan kesän koitoksia. Yhtenä jouluna meikä-poika sai oman veneen. Se oli pieni tasapohjainen Mäkärä, jossa oli 5 hv perämoottori. Siitä piti heti kirjoittaa myös Samille. Olisi kiva lukea se kirje jälkeenpäin. Siinä saattaisi olla jopa hieman fiilistelyä mukana. Mäkiauto, jolla mäet laskettiin oli Mäkäri, joten vene kastettiin juhlallisesti Vesiriksi.
Lapsilla pitää luonnollisesti olla rajansa, tai oli ainakin siihen aikaan. Meillekin annettiin aluksi lupa veneillä vain oman rantamme ja pikkusaaren välissä, joka on siinä edustalla. Tämä ei välttämättä ollut ihan kaikkien naapureiden mieleen, koska mehän olimme täyspäiväisiä veneilijöitä. Meidän ajoa saattoi verrata perinteiseen "Le Mansin 24 tunnin" kilpailuun tai kunnon rekkakuskiin, jota ei lepoaika-asetukset rajoittaneet. Vene oli käytännössä liikkeellä koko ajan kun bensaa oli ja kone oli kunnossa. Joskin ensimmäinen kone oli melko usein rikki. Isäni näki silloin jo melko paljon vaivaa veneilyn eteen. Hän haki lähes joka ilta rikkinäisen moottorin rannasta, korjasi sen ja palautti seuraavana päivänä.
Kerran kahdesta moottorista oli koottu yksi toimiva. Sen alapää oli kiinnitetty jollakin tee-se-itse virityksellä kiinni. Kone lähti hienosti käyntiin ja saman tien menoksi. Matka kuitenkin katkesi muutaman kymmenen metrin päähän laiturista, kun moottorin alapää irtosi ja vajosi merenpohjaan. Levonlahden täytti korvia huumaava meteli, kun pelkkä akseli pyöri tyhjää vedessä. Koneen sammutusnappi ei tietenkään toiminut, vaan moottori piti sammuttaa irrottamalla bensaletku tankista ja odottaa että moottori sammui. Mummoni oli talonsa pihalla kauhistellut, että miksi lentokone lentää niin alhaalla. Isäni oli vain todennut, että taisi Juha ja Sami lähteä rannasta. Silloin mummokin jo hieman puuttui meidän veneilyymme.
Veneilyn lomassa piti aina välillä käydä syömässä. Ainakin pari kertaa kun pidimme lepo- tai lounastaukoa, merivartioston vene ilmestyi Levon lahdelle. Se ajeli pitkään siinä edes takaisin, aivan kuin olisi etsinyt jotakin ja sitä me mökin terassilla kovin ihmettelimme. Ihme kyllä emme menneet kysymään mitä asiaa heillä oli. Merivartioston lähdettyä jatkoimme luonnollisesti harjoituksia.
Ensimmäisessä moottorissa ei ollut lainkaan vaihteita. Se oli nykäisy narusta (useimmiten useampi nykäisy) ja menoksi. Tämä edellytti hyviä valmisteluja ja ajoitusta lähdöissä ja rantautumisissa, joten niitä harjoiteltiin ahkerasti. Useimmiten Sami piti venettä paikoillaan laiturin vieressä ja minä yritin konetta käyntiin. Kun kone käynnistyi, niin Sami hyppäsi kyytiin ja silloin mentiin. Lähdöt oli luonnollisesti helppoja, koska vene ei ollut liikkeessä.
Rantaan tulon piti olla vauhdikas ja näyttävä, joten silloin ajettiin täysillä niin lähelle laituria kuin voi ja sitten vain kaasu pois, peräköysi kiinni ja moottori seis. Välillä meni ohikin, mutta onneksi ei ollut mikään kallioranta vastassa. Meillä oli jatkuvasti hieman kiire, joten aina ei voinut pysäyttää venettä kun toinen halusi pois kyydistä. Tästä johtuen harjoittelimme myös vauhdissa poistumista. Useimmiten hyppy onnistui laiturille ja toisinaan sen viereen.
Erilaisia "veneen käsittelyharjoituksia" oli myös ohjelmistossa. Harjoittelimme mm. veneen upottamista, kaislikkoon ajoa, rantautumista, tarkkuusajoa, laiturin ylitystä ym... Veneen upottaminen oli tietysti todella hauskaa. Heiluttelimme pyöreäpohjaista soutuvenettä niin kauan, että se upposi. Ihan kuin olisimme olleet merihädässä. Mutta sitten alkoivat ongelmat kun vene piti saada ylös ennen kuin vanhemmat näkivät.
Rantamme lähellä oli lahdenpoukama, jossa oli tiheä kaislikko. Sen keskellä oli aukea kohta, jossa oli paljon punakontteja, joka on oikealta nimeltään Sorva (scardinius erythropthalamus). Sinne ei päässyt soutamalla, mutta kun ajoi täysillä kaislikkoon ja oikealla hetkellä sammutti ja nosti moottorin, saattoi päästä kaislikon keskelle. Ellei päässyt, niin muutama haava tuli käsiin kun venettä veti kaislikosta takaisin merelle.
Rantautumisharjoituksia oli monenlaisia. Ensin ajettiin vauhdilla ja kun saatiin moottori, jossa oli vaihteet, niin silloin tuli myös tarkkuusajo mukaan. Vene piti saada millintarkasti oikeaan paikkaan. Tämä kesti tietysti jonkin aikaa, mutta mehän harjoittelimme sitkeästi - ja naapurit kuuntelivat.
Mäkärä kun oli aivan tasapohjainen, niin sillä oli tapana mennä isojen veneiden aaltojen läpi ja heittäen vedet naamalle tai syliin. Ajan mittaan sitä näki jo kaukaa, että nyt se isoaaltoinen vene tulee eli äkkiä aaltoihin.
Samin mökkirannan vieressä on maanomistajien yhteislaituri, jonka osakkaat sitä lähes joka kesä korjasivat. Seuraavana talvena jäät taas painoivat sen veden alle. Tämä varmaankin otti hieman heitä päähän. Mutta me löysimme myös hyviä puolia siitä. Vesiri ei tarvinnut vettä kuin noin 15 cm, joten täysillä kohti laituria ja oikealla hetkellä kone ylös ja laiturin ylitys oli yhtä tyylikäs kuin James Bond 007:llä. Tämä lysti meiltä kiellettiin heti kun se huomattiin.
JR
Mitä nämä pojanviikarit vielä saavat aikaan kun viisi heppaa vaihtuu kymmeneen, vieläpä viiteentoista ja Vesiri maalataan Ferrarin-punaiseksi? Se selviää syksyn Loki-lehdestä.