Loki-lehden sivuilla olemme saaneet tutustua vuosien saatossa moniin mielenkiintoisiin ihmisiin ihan "persoonakohtaisesti". Useimmiten he ovat olleet ns. "nokkamiehiä" kuten kommodoreja, Sandfallin isäntiä jne. Tällä kertaa meillä on ilo tavata ihan tavallinen "rivimies", Tjukanoffin Esa ja Esan perhe.
Tokikaan Esa ei ole kuka tahansa "rivimies", vaan hän on vuoden 2007 kerholainen. Ansaitakseen tämän arvostetun nimityksen tulee jäsenen osoittaa kiinnostusta ja aktiivisuutta kerhon toimintaan. Ja sitähän Esa on kiitettävästi osoittanut. Lisäksi valintaperusteissa todettiin että hän on perusystävällinen, avulias, positiivinen kaveri. Nämä kuultuaan "seurapiiritoimittaja" suorastaan ryntäsi ruutuvihkoineen ja kynineen tapaamaan Esaa ja perhettä. Joten tässä on pieni luotaus Tjukanoffien menneeseen, tähän päivään ja vähän tulevaisuuteenkin.
Esa, kuten niin moni veneilijä on ollut sitä jo ihan pienestä pojannaperosta alkaen. Hämeenlinnan Katumajärvi tuli tuttuakin tutummaksi jo lapsena, kun siellä siskojen ja serkkupoikien kanssa soudeltiin kaiket kesät. Mirja-vaimo taas on Lappeenrannan tyttöjä ja kun on Saimaan rannoilta kotoisin, ei voi olla rakastamatta vettä ja vetten päällä liikkumista.
Onnellisissa tarinoissa tapahtuu usein niin, että kaksi samanhenkistä kohtaa, huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, pitävänsä samoista asioista ja päättävät perustaa yhteisen kodin ja perheen. Niin kävi Esalle ja Mirjallekin. Ensimmäinen koti perustettiin Turkuun, ja vaikka sielläkin on vettä melkein joka puolella, haluttiin vielä enemmän vettä ja rauhallisempaa asuinympäristöä. Unelma toteutui kun Paraisilta löytyi sopiva talo ja melkein meren rannalta. Nyt oli vettä riittämiin, siispä veneen hankintaan.
Kun kodin hankinnan jälkeen oli matti kukkarossa, lähdettiin tulevaa alusta hakemaan hyvin matalalla profiililla. Sen piti olla halpa, kuitenkin sen verran toimintakykyinen, että päästäisiin ainakin lähisaariin tutustumaan. Toiveet täyttävä alus löytyikin, avomeriläinen varustettuna yksipyttyisellä Wikströmillä. Sanatarkasti Mirjan ilmaisua käyttäen: "meidän ensimmäinen rakas raatomme".
Niin tämä ensimmäinen, kuten kaikki seuraavatkin veneet, ovat hankittaessa olleet enemmän tai vähemmän "raatoja", jotka on sitten yhdessä kunnostettu. Käsistään kätevänä Mirja on ommellut kaikki venetekstiilit ja Esa nikkaroinut puuosat ja huoltanut ja kunnostanut moottorit. Moottorit ovatkin Esalle varsinainen hobby. Hän kertoo tutustuneensa veneidensä moottoreihin yhtä huolella kuin lähisaariin, jotka on koluttu melko perusteellisesti. Myös nykyisen Barlitin moottori on erityisen tuttu, mutta siitä pieni tarina myöhemmin.
Matka avomeriläisestä Barlittiin on neljän veneen mittainen. Elikkä nälkä kasvoi syödessä ja varsinkin kun syntyi Vilma-tytär ja muutamaa vuotta myöhemmin pikkuveli Otto. Siirryttiin katettujen veneiden aikakauteen, kuitenkin kaikkea luksusta karttaen. Tjukanoffeille riittää, kun veneessä voi yöpyä ja hoitaa ne pakolliset pienet kotitalousaskareet, kuten ruoanlaitot ja tiskit. Otto 9v. on vähän eri mieltä, hän haluaisi oikein kunnon muskeliveneen, ison, nopean ja kaikilla herkuilla varustetun. Valitettavasti Otto kyllä häviäisi äänestyksessä 1-3, mutta kukapa yhdeksänvuotias olisi oikeastaan put-put miehiä. Vauhtia pitäisi olla.
Kun Esa joskus 80-luvulla kävi kaimansa, Liljan Esan kanssa kalastelemassa, kertoili kaima venekerhosta niin positiivisesti, että jäsenyys PVK:ssa tuntui oikealta ja sopivalta ratkaisulta.
Kerhotoiminnan Esa kokee mielekkääksi ja osallistuu tapahtumiin mahdollisuuksien mukaan. Talkoohommat ovat erityisesti sydäntä lähellä, mies tykkää porukalla tekemisestä. Ja kun se vielä koituu yhteiseksi hyväksi, saatu hyvä mieli ikään kuin kaksinkertaistuu.
Kerhon viimeisimmissä isoissa projekteissa, Sandfallin kattotalkoissa ja lahjoituksena saadun kaarihallin purkutalkoissa Esa on ahertanut muiden mukana sillä peruspositiivisella mielellä. Mirja-vaimo todistaa tämän toteamalla, että sinäkin kattotalkoosunnuntaina, kun taivaalta tuli jalkarätin kokoisia räntäroiskeita melkein koko päivän, tuli illalla kotiin läpimärkä mutta tyytyväinen mies. Kunnon merimiehen tavoin Esakin kokee, että sää on aina hyvä, se on enemmänkin asenne- ja vaatetuskysymys, miten sen otamme. Tietenkin optimaalinen sää esim. kattotalkoissa olisi aurinkoinen ja tuuleton, mutta eihän se sitä aina ole merelläkään ja aina sinnekin mennään.
Sandfall talvisäilytyspaikkana saa Esalta kiitettävän arvosanan. Aikoinaan paljonkin keskustelua herättäneeseen kysymykseen paikan syrjäisyydestä ja mahdollisesta ilkivallanteosta Esa toteaa, että ilkivaltaa tapahtui keskellä kaupunkiakin suntin rannalla ja tuskinpa se on Sandfallissa lisääntynyt. Niinpä hän syksyisin ihan turvallisella mielellä peittelee aluksensa talviunille.
Sandfall on kaikkine kerho- ja saunatiloineen, aidattuine ulkoalueineen ym. ym. Esan mielestä talkootyön riemuvoitto. Joten noukkikaapa pisteet itsellenne kaikki talkoolaiset. Erityispisteet Esalta saavat katto- ja kaarihallin purkutalkoiden organisaattorit ja puuhamiehet Juha Rasikannas ja Hannu Lehtiö, ketään muitakaan unohtamatta. Vaatii valtavasti työtä hommata paikalle muutama kymmentä ukkoa ja kaikki tarvittavat koneet ja laitteet + muut tarvikkeet. Myös muonituspuolen rouvat saavat hyvin ansaitut kiitokset.
Tulevat kaarihallit on Esan mielestä loistojuttu ja kunhan niitä aletaan rakentaa, on jo yksi varma tapaus valmiina astumaan remmiin ja se on hän. Hän toivoisi näkevänsä myös uusia naamoja mukana, vaikka toteaakin samalla, että näinhän se pakkaa olemaan joka yhdistyksessä, suhteellisen pieni porukka hoitelee hommia.
Talvisin ehditään toki muutakin kuin talkoilla. Yhteisiä harrastuksia ovat hiihto, laskettelu ja luistelu. Kun meillä täällä parhaan hiihtosesongin aikaan kukkivat leskenlehdet, haetaan lunta kauempaa, mm. Kolin suunnalta. Omakotitalokin vaatii huolenpitoa vuodenajasta riippumatta, tosin niitä hommia pääsee kivasti veneelle pakoon.
Tjukanoffit viihtyvät merellä ystävien, mutta myös ihan omankin porukan kesken ja ovat enempi luonnonsatamaveneilijöitä. Tosin juniorit haluaisivat aina kavereita mukaan. Molemmat lapset ovat todennäköisesti tulevia biologeja, niin tarkkaan tutkitaan kaikki kasvit ja kaikki, mikä luonnossa lentää, ui, matelee tai mönkii. Ja näitähän löytyy ihan lähisaaristakin, joihin veneretket usein suuntautuvat. On sentään käyty Kustavin seutuvilla ja etelässä Rosalassa ja jopa Utössä asti. Ja tietenkin Innamossa useamman kerran.
Perheen kahdesta kissasta toista yritettiin opettaa venekissaksi ja se ihastui niin paljon Innamoon, että aikoi jäädä sinne vissiin asumaan. Huomasi pressun raossa kissan mentävän aukon, karkasi kallioille eikä olisi halunnut pois tullakaan. Kun samainen kissa myöhemmin Gullkronassa tassutteli ihan pokkana naapuriveneeseen ja oli kuin kotonaan, todettiin yksissä tuumin, että sen on paras pysyä ihan vaan kotikissana.
Perhe on aivan samaa mieltä viime Lokissa haastatellun Sysmelinin perheen kanssa siinä, että kunhan nämä noin 1000 lähisaarta on ensin tutkittu, sitten voisi jo lähteä kauemmaksikin, jopa sinne Ahvenanmaalle asti, joka on vielä käymättä. Saattaa hyvin olla, että Ahvenanmaa saa vielä odottaa muutaman suven.
Pahemmilta havereilta on onneksi vältytty, kunnes sitten sattui...
Oli juhannusviikko muutama vuosi sitten. Perhe pakkasi alustaan keskikesän juhlaa ja alkavaa kesälomaa varten. Tavaraa oli joka soppi pullollaan, olihan kovasti odotettu reissu edessä. Lähtötunnelmat olivat korkealla, ei ainoastaan loman vuoksi, vaan kyseessä oli myös uuden Barlitin neitsytmatka.
Perusteellisena miehenä Esa oli läpikäynyt koko aluksen ja varsinkin konehuoneen tarkasti. Koeajot oli suoritettu ja kaikki pelasi moitteettomasti, siispä matkaan. Ensimmäiset 300 metriä sujuivat loistavasti, ja sitten: PAM. Pam paikallistettiin konehuoneeseen, ja voi surkeus ja pari muuta "piip piip", konehuoneessa höyrysi pysähtynyt moottori. Muutama hetki siinä ihmeteltiin, mutta kone oli ja pysyi mykkänä. Apu oli kuitenkin lähellä, soitto naapurin Karille ja Kari oli hetkessä paikalla hinaten "neitsytmatkalaiset" ja aluksen kotirantaan. Rannassa todettiin, että sen pituinen se neitsytmatka ja lomareissu, 600 metriä edestakaisin. Myöhemmin kävi ilmi, että koneen molemmat sylinterit olivat haljenneet.
Se kesä meni sitten asuntovaunuillessa ympäri Suomea, kaivaten merelle koko ajan.
Katastrofikesän jälkeen moottori on toiminut ihan hyvin ja muutoinkin Barlit on osoittautunut riittäväksi tilojensa puolesta. Nuorille on oma tila ja vanhemmille omansa. Tulevaisuudelta perhe ei mahdottomia pyydä: takuuvarmaa moottoria ja monia, monia aurinkoisia kesiä ja sitten joskus se Ahvenanmaa. Näihin toiveisiin on meidän kaikkien varmasti helppo yhtyä.
als
P.S. Toimittaja on melko varma, että seuraava sukupolvi veneileviä Tjukanoffeja, mahdollisesti tulevia biologeja, on hyvää vauhtia kasvamassa. Ovatko he sitten put-put- vai muskeliveneilijöitä, sen aika näyttää.