Kesälomamme alkoi sinä vuonna jo aikaisin, ennen juhannusta. Päätimme ottaa loman tosi rennosti enempiä reittisuunnitelmia tekemättä. Halusimme kuitenkin nähdä ja kokea paljon, monen veneettömän vuoden jälkeen.
Risteiltyämme noin viikon verran lähivesillä lähdimme 25.6. kello 10.55 Korpoströmistä keula kohti Kökaria. Tuuli idästä 3 m/s, Tykhen kokoiselle veneelle aivan liian vähän. Kellon näyttäessä 13.10 laskimme ison purjeen, olimme Kihdillä ja se oli jo peilityyni. Ei auttanut muuta kuin potkaista rautagenua käyntiin ja rukoilla tuulen jumalaa armahtamaan tästä tyyneydestä.
Kökarin Helsöhön saavuimme kello 16.15. On ollut tosi hieno päivä, lämmintä 24 astetta, tuuli edelleen 3 m/s idästä ja meriveden lämpötila 15 astetta, ei siis tee mieli uimaan. Rohkea mieheni kyllä pulahti veteen ja nousi sieltä sinisenpuhuvana ylös.
Jatkoimme matkaa Idön lahteen, joka on Källskärin eteläpuolella (59°52,43' P ja 20°55,66' I). Paikka on kerrassaan upea. Liekö johtunut siitä, että olin lopettanut tupakoinnin alkutalvesta, aistin ilmassa aivan huumaavia tuoksuja, joiden - hieman tutkittuani kasvillisuutta - huomasin lähtevän matalista, tuulten rankaisemista koivuista sekä valtavista keto-orvokki kentistä. Näköala oli upea, kiikareilla katsottuna 25 km päässä näkyi Utön majakka. Vietimme tässä paikassa kolme vuorokautta vain nauttien kaikesta.
Nostamme ankkurin Idön lahdesta ja suuntaamme Källskäriin, tuohon viereiseen saareen. Kaikkihan tuntevat "Kreivin saaren". Halusimme tutustua siihen päiväretken muodossa. Tuuli itäkaakkoinen 6 m/s, ilman lämpötila on laskenut 14 asteeseen, mutta muuten oli aurinkoinen päivä. Laskemme ankkurin Källskäriä vastapäätä olevaan lahteen, koska rantautuminen itse Källskäriin on lähes mahdotonta. Juomme kahvit ennen kuin soudamme pikkujollalla kohteeseemme. Samalla tarkkailemme pitääkö ankkuri lahden kalliopohjassa.
Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, niinpä lähdemme liikkeelle. Otamme kiikarit ja kameran mukaan. Saarikierros on upea kokemus kaikkien yllätyksellisten puisto- ja puutarhanäkymien ansiosta. Patsaita on lukemattomia ja sitten kaiken huippuna Hermes, tuo veijari ja viestinviejä.
Meille ei Hermes suvainnut etukäteen viestittää seuraavien tuntien tapahtumia.
Kiivettyämme kalliolle, mistä on näkymä siihen lahteen, jonne olimme ankkuroineet veneemme, huomaan että vene on poissa. Kerroin miehelleni havainnostani mutta hän sanoi että katson väärää lahtea. Askeleet kuitenkin pitenivät ja vauhti kiihtyi sen verran että pienoinen paniikki tuntui valtaavan miehen mielen. Kauhun sekavin tuntein hän huutaa minulle että "tule jo sieltä, se toisiaan on poissa".
Olin kuitenkin hänen mielestään liian hidas tässä kivikkoisessa maastossa, niin että hän kiirehti askeliaan entisestään kiivetäkseen korkeammalle, mistä näkyisi kauemmaksi merelle. Taakseen katsomatta hän huutaa minulle että näkee jo Tykhen, se on ajelehtinut puolentoista mailin päähän ja keikkui nyt yksin aallokossa. Pulssi on kiihtynyt sen verran että tuntuu kuin sydän irtoaisi rinnasta. Viimeinen viesti pensaikkoon katoavalta mieheltäni oli että "kiipeä korkeimmalle kohdalle saarta ja seuraa minne menen, soudan jollan kanssa Tykhen kiinni".
Päästyäni mielestäni korkeimmalle kohdalle saarta huomaan edessäni vielä korkeamman kallion. Vaivoin pääsen kaikkien kantamusteni kanssa sinne, sillä olin saanut kiikarit ja kamerat kaulalleni ennen kuin mies katosi jollalleen. Näkymä, jonka vielä jälkeenkinpäin näen mielessäni, on kaukana kelluva Tykhe ja vimmatusti jollalla soutava mies.
Siinä kalliolla seistessäni ajatuksenani oli, ei venettä, ei miestä, käteni haparoidessa housujen lahjetaskussa olevaa kännykkää. Onneksi on tuo ihmekapula. Enää ei näkynyt jollamiestäkään. Samassa puhelin soi. Mieheni oli juuri viimetipassa saavuttanut Tykhen ennen kuin se olisi hakkautunut karikkoon. Ankkuri, joka oli roikkunut keulasta koko karkumatkan ajan, nappasi kiinni juuri ennen karikkoa. Onneksemme mitään vaurioita ei veneeseen ollut syntynyt, ei naarmun naarmua. Suurimmat naarmut tulivat minun merimiessieluuni.
Sain ohjeet laskeutua alas kalliolta ja tulla rantaan, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Vaikeakulkuisen maaston vuoksi se oli hankalaa. Ei auttanut kuin laittaa silmät kiinni ja laskea peffaluisua alas, näkemättä mitä alapuolella oli. Katajat ja saniaiset siinä saivat kyytiä kuin myös takalisto.
Tuuli oli voimistunut entisestään, veneen moottori käynnistyi ja mieheni tuli hakemaan tärisevän kumppaninsa rannasta. Muistona soutamisesta hänelle jäi muutaman viikon ajaksi rakot kämmeniin.
Tässä hässäkässä mieheni oli kadottanut myös jollasta toisen airon. Airo uiskenteli kohti Föglötä, mutta saimme senkin pelastettua. Päivän laskeutuessa iltaansa olimme jo turvallisesti Kökarin Karlbyn satamassa turvassa.
Poseidon, merenjumala yritti vietellä meidän Tykhen, onnen ja sattuman jumalattaren syvään syleilyynsä - vaan ei onnistunut.
Opiksi ja ojennukseksi: tarkasta aina että ankkuriköyttä on riittävästi ulkona!
KL