Bo Carpelanin uusinta kirjaa Barndom (suom. Lapsuus) koskevan, Hufvudstadsbladetissa 2/8. 2008 julkaistun kirja-arvostelun innoittamana sain ajatuksen pohdiskella lapsuuden merkitystä ihmiselossa eri näkökulmista. Ajatuksissaanhan sitä palaa lähinnä omaan lapsuuteensa ja tarkastelee sitä aikuisen näkökulmasta. Mitä mieleen muistuu ja miksi? Omat lapsuudenmuistoni ovat peräisin vuoden 1940 jälkeiseltä ajalta, jolloin muutin nelivuotiaana Innamoon, aina Turussa viettämiini ensimmäisiin oppikouluvuosiin saakka.
Erityisesti merkillepantavaa on, että kaikki etäisyydet tuntuivat silloin uskomattoman pitkiltä. Kun soudimme Österuddaniin (Itäniemeen) marjoja poimimaan, se tuntui ihan siltä kuin olisi lähtenyt ulkomaille.
Asuimme niin sanoakseni luonnon helmassa, metsät ja niityt olivat ihan kotinurkilla, joten kuului jokapäiväiseen arkeen kulkea metsässä ja maastossa. Koettelemuksista ja hankaluuksista huolimatta on ollut rikkautta saada kasvaa saaristoympäristössä meri mahtavana naapurina.
Melko pian sen jälkeen kun olin muuttanut Innamon kylään, rakensi isoisäni minulle leikkimökin äitini tekemien piirustusten mukaan. Mökki oli siihen aikaan kylän ainoa ja se antoi tiettyä suojaa käärmeitä vastaan, joita silloin oli runsaasti. Sisustus on kaiketi 1940-luvun alusta. Mökki on yhä jäljellä tuottamassa iloa kyläilemässä käyville uusille lapsisukupolville.
Muistan erityisesti ensimmäisen kerran, kun sain luvan mennä yksin lähimetsään mustikoita poimimaan. Keppi kädessä ja monin neuvoin ja varoituksin evästettynä lähdin matkaan. Keppi oli turvavarusteena, sillä piti tömistellä maastoa sekä kulkureitin varrella että ennen kuin ryhtyisin poimimaan marjoja. Pääsin onnekkaasti Omiveikosiin saakka ja löysin sieltä mättään, joka oli aivan sinisenään mustikoista. Löydöstä innoissani käytin karkoituskeppiäni, jolloin mättäästä luikerteli esiin käärme. Onneksi ei kuitenkaan minua päin. Arvatkaa palasinko kotiin tyhjin käsin mutta kokemusta viisaampana.
Sekä metsän eläimet että kotieläimet ovat kiinnostaneet minua lapsesta saakka, hevoset olivat suursuosikkejani. Erityisen jännittävää oli kun pääsin toimimaan "pikkupiikana" naapurin navetassa, se kun oli enemmän huvia kuin työtä. Hieman isompana sain ratsastaa ilman satulaa ja ohjastaa hevosta. Bravuurinumeroni oli kun kerran onnistuin ajamaan rikki heinähäkin nurkan niityllä olleeseen rautakankeen, eikä asiasta tarvinnut kertoa kotona.
Mieluisimpia leikkikalujani olivat yhdeksän puuhevosta, joista muutama on vielä tallella. Osa oli omatekoisia, ja suurimmalla niistä, Bruntella, oli varusteina kärryt, erilaisia rekiä, äes, jyrä ja talvinuottatynnyri asiaankuuluvine nuottineen.
Talvisin oli jännittävää tarkkailla lasiseinäisellä, katetulla lintulaudallamme vierailevia pikkulintuja ja tutkiskella peltopyitä, jotka astelivat lumessa peräkanaa kylminä sotatalvina. Mustarastas ja närhi olivat suosittuja talvivieraita ja keväisin olivat koivut täynnä laulavia mustakottaraisia.
Meillä oli suuri schäfer-koira nimeltään King, ja se veti minua reessä talvisin. Kylällä oli joitain samanikäisiä lapsia ja kun kasvoimme hieman suuremmiksi, ajelimme potkukelkat peräkkäin letkassa pitkin jäistä kylätietä rantaa kohti. Pienempänä laskettelin äidin kanssa vesikelkalla mäkeä alas rantaan ja kauas pitkin jäätä. Samaa mäkeä laskin kerran myöhemmin naama edellä pitkin paljasta maata, pelkästään siitä ilosta että sain olla mukana viemässä savusilakoita naapuriin. Se ilo jäi lyhytaikaiseksi kun veri vaan virtasi pesuvatiin, mutta onneksi siitä ei jäänyt pysyvämpää vammaa.
Pikkuserkkujen luona leikimme sisällä mm. sokkoleikkiä, tuolileikkiä ja kokeilimme miten huhu muuttuu kun se kuiskattiin toiselta toiselle. Ulkona leikimme erilaisia kuurupiiloleikkejä, joilla oli omat paikalliset nimensä. Lisäksi pelasimme nopoa. Siinä oli pyöreä puukapula lankun päässä, joka yritettiin kaataa kumoon keppiä heittämällä.
Kotona minulla oli erilaisia pelejä, tikkupeli, lautapeli, domino, onkilammikkopeli, Musta Pekka ja kasvistopeli kuin myös monia kirjoja. Vaikeista ajoista huolimatta oli saatavilla satukirjoja ja muuta kertomakirjallisuutta eri ikäryhmiä varten. Sukulaiset ja ystävät lähettivät minulle kirjalahjoja jouluksi ja syntymäpäiviksi. Kun vartuin yksin aikuisten keskellä aina oppikouluikäiseksi saakka, opin lukemaan jo hyvissä ajoin ennen kuin aloitin koulunkäynnin, ja niinpä pääsin kirjojen kautta pakenemaan arkea erilaisiin mielikuvitusmaailmoihin.
Vastapainoksi kaikelle paikallaan istumiselle pidin siitä kun sain pukeutua joksikin muuksi, ja kaiken huippuna oli kun sain huijattua koiran haukkumaan. Yhteen aikaan meillä oli kesäisin pihapiirissä lampaita karsinassa. Niitä oli kiellettyä pelotella, mutta onnistuin kerran isoäidin vanhoihin vaatteisiin pukeutuneena näyttäytymään niille, vaikkakin etäältä niin näköjään riittävästi pelkoa herättämään. Lampaat eivät ole tyhmiä, niinpä ne vielä syksyllä säikkyivät isoäitiä, kun hänellä eräänä sateisena iltana oli sama takki päällä, vielä senkin jälkeen kun minä olin jo matkannut kouluun Turkuun.
Uinti on ollut mieliharrastukseni siitä lähtien kun kahdeksanvuotiaana opin uimaan yhdessä serkkujeni kanssa Ruotsinpyhtään saaristossa, missä sedällä ja tädillä oli kesämökki. Muutamaa vuotta myöhemmin piti eräs mukava ja innokas naispuolinen kesävieras epävirallista uimakoulua Innamossa. Osallistujat osasivat luultavasti kaikki jo uida ainakin jollakin tavalla, mutta saimme oppia uimaan oikealla tyylillä, silloisten normien mukaan. Ensin harjoittelimme uimaliikkeitä kuivalla maalla ja sitten siirryimme veteen kokeilemaan niitä käytännössä. Lisäksi opimme mm. sukeltamaan, kellumaan ja uimaan selkää. Meillä oli tosi hauskaa, ja kun kurssi oli ohi, pidimme kyläläisille uimanäytöksen.
Yhtenä kurssitehtävänä oli pystyä riisuuntumaan vedessä ja siinä yhteydessä minä onnistuin repimään rikki Ruotsista lahjaksi saamani mekon. Siitä ommeltiin sitten myöhemmin pusero. Sotien jälkeisenä aikana jälleenkäyttö oli aivan itsestään selvyys. Toisaalta olin ollut uimataitoinen jo mutaman vuoden ennen kuin sain luvan yksin mennä rantaan. Suunnilleen samat säännöt pätivät varmaankin kaikille kylän lapsille.
Suurimmaksi osaksi lapsuudenmuistoni ovat aurinkoisia ja mukavia, pieni osa hiukan pelottavia ja jotkut ihan arkisia. Ehkä me lapsuuden kokemuksiemme kautta valmistaudumme kohtaamaan aikuisen elämänmenon.
Dido Björkblad