Jatkoa kevään Loki-lehdessä 1/2008 alkaneeseen kirjoitukseen.
Jossain vaiheessa Sami sai myös oman veneen ja 9,9 hv Yamahan ja minä 10 hv Evinruden. Nyt matka taittui vauhdikkaammin ja melko useasti kahdella veneellä yhden sijasta. Laajensimme reviiriämme ja aloimme ajella vähän siellä sun täällä, merikorttia ei tietysti käytetty. Onneksi isät, naapurit ja muut tutut antoivat hyviä perimätietoja missä saattoi olla kareja. Niihin paikkoihin emme menneet.
Ehdottomasti suosituin kohde oli Turun Kakskerrassa, Myllykylässä oleva kahvila "Rakuunan torppa". Siellä käytiin lukemattomia kertoja syömässä jäätelöä, munkkeja ym. herkkuja. Myllykylän rannassa oli kesämökkiläisten venelaituri, jossa lähes joka käynnin yhteydessä ihailtiin hienoja veneitä ja haaveiltiin niistä.
Kerran olimme vaihteeksi polkupyörillä liikkeellä Levon kylätiellä, ja meidän ohi meni auto, jonka perässä oli aivan järjettömän hieno vene (Vihe Falcon + 20 hv Yamaha) - jokaisen pojan unelma. Ei auttanut muu kuin polkea perään ja selvittää kenen se on. Vene kuului pojalle, jonka perheellä oli mökki rantamme edustalla olevassa saaressa. Nuorena tutustuminen on helppoa, ei muuta kuin menee vain ja kysyy mitä on mielessä. Jonkin ajan kuluttua meillä oli uusi kaveri Niki.
Heidän perheellä oli useampia veneitä, pari pulpettivenettä, Sea-Ray 34 ja Nikin Vihe-Falcon. Toki tämä silloin hieman harmitti, mutta toi se meillekin uusia mahdollisuuksia. Saimme välillä ajaa Nikin Viheä ja heidän Viikari 50 pulpettivenettä. Näiden veneiden moottoreissa oli jopa sähköstartit, ja se oli melko siistiä kun ei tarvinnut nykiä ja rukoilla koneen käynnistymistä. Me päästiin jopa Sea-Ray:n kyytiin, ja tästä riitti kotona puheenaihetta.
Nikin tullessa porukkaan aloitimme todelliset vesihiihtoharjoitukset. Voi vain kuvitella kuinka kauan kolme poikaa jaksaa vesihiihtää yhteen menoon. Meillä oli todella hauskaa, mutta naapureiden mielipiteitä ei silloin kysytty. Se tuli kuitenkin selväksi, että kaikki eivät olleet vesiurheilusta kiinnostuneita. Meillä Samin kanssa ei ollut bensaa poltettavana aivan rajattomasti.
Nikin vanhemmat olivat todella käytännöllisiä, heillä oli rantavajassa kahdeksan 20L jerrykannua bensaa. Sama mies, joka toi Nikin veneen rantaan, kävi täyttämässä bensakannut kun ne olivat tyhjiä. Tällainen käytäntö toi lisää mahdollisuuksia meidän veneilylle ja vesiurheilulle.
Kahdella suksella hiihto onnistui tuossa vaiheessa jo melko hyvin, joten aloimme harjoitella hiihtämistä yhdellä suksella. Varsinkin yhdellä suksella lähtöä piti harjoitella melko paljon, tähän uhrattiin aikaa ja bensaa melkoisesti. Kun hiihtopuoli oli kunnossa, piti keksiä jotain muuta. Vedimme veneiden perässä mm. lasten pulkkaa, rattikelkkaa, vanhaa väliovea, surffilautaa ym. Pääasiassa hiihdimme aivan kotirannan tuntumassa, koska sinne tuuli ei sopinut.
Jossain vaiheessa suunnittelimme jo hyppyriä ja pujottelurataa, mutta ne jäivät toteutumatta vanhempien painostuksesta. Maaseudulla kun oltiin ja asuttiin, niin oli mahdollisuus harrastaa melkein mitä vain, ja tässä vaiheessa kuvaan tulivat myös mopot, pelto- ja metsätieautot, eli välillä tehtiin jotain muutakin, mutta bensaa kului lähes jatkuvasti.
Minun Evinrudeni ei kestänyt todellista käyttöä pitkään, joten veneeseen hankittiin uusi kone, Johnson 15 hv. Samalla vene maalattiin Ferrarin-punaiseksi ym. pientä tuunausta. Nyt vene oli tyylikäs ja nopea (ainutlaatuinen).
Reviirit kasvoivat kun vauhtia riitti. Nikin koulukaverilla Tinolla oli mökki Kakskerrassa. Tino puolestaan tunsi sieltä toisen Samin alias "Larvannon" sekä Joakimin. Tässä vaiheessa ikää meillä oli 13-15 vuotta. Nyt meitä oli parhaimmillaan kuusi "reipasta" poikaa ja viisi venettä. Jälkeenpäin ajatellen olimme oikea kesäasukkaiden toivekokoonpano.
Tosiasia on, että kun on paljon porukkaa, niin joku tiesi aina mitä tehdään ja mihin menisimme. Vieläkin mentiin paljon perimätietojen perusteella ilman merikortteja. Kakskerran kavereilla oli pulpettiveneitä, joissa oli 30-50 hv perämoottorit, joten aloin havitella lupaa ottaa Glastron käyttööni. Sainkin luvan ajella sillä heti, kun saan sen itse käyntiin.
Johonsson 50 hv, vuodelta -72 oli aika mielenkiintoinen käynnistää. Bensaa piti pumpata kuusi kertaa ja kaasu täysille ja ensimmäinen yritys. Useimmiten moottori starttasi kolmannella. Moottorin käynnistyessä meteli oli valtava. Kaverit kuulivat varmaan Kakskertaan saakka, että kohta Paraisten pojat tulee.
Nyt oltiin siinä iässä, että mielenkiinnon kohteet muuttuivat koko ajan ja kaluston uusimistarve oli lähes välttämätöntä. Glastron ja Vesiri myytiin ja tilalle hankittiin uusi pulpettivene Mariner 40 hv perämoottorilla. Samoihin aikoihin isä osti Muddaisista puisen Virpi-meriläisen. Samin Sofaan hankittiin samoihin aikoihin 60 hv Yamaha ja vene kulki sen jälkeen todella liukkaasti.
Vesihiihto oli jo hieman vähentynyt (n. 15%) muiden aktiviteettien tieltä. Nyt saimme kuitenkin päähämme harjoitella hiihtämistä ilman suksia. Tämä ei ollut niin helppoa miltä se amerikkalaisissa videoissa näyttää. Välillä meinasi usko jo loppua, mutta sitten hankittiin polvilauta ja sen avulla päästiin pintaan. Tämän jälkeen meno olikin jo melko helppoa. Lenkkarihiihdosta saatiin jopa hieno video aikaiseksi.
Nauvossa ja Naantalissa oli vielä -80-90 luvulla melko reipasta menoa perjantai- ja lauantai-iltaisin. Lähes poikkeuksetta meidänkin veneidemme keulat osoittivat jompaan kumpaan. Osallistuimme aktiivisesti mm. juhannusjuhliin, Nauvon karnevaaleihin, unikeonpäiviin ym. saariston kekkereihin.
Sen verran oltiin jo opittu, että veneissä oli kaikki tarvittavat varusteet. Ja syytä olikin, koska poliisivene pysäytti meidät lähes poikkeuksetta kun yöllä olimme tulossa takaisin kotiin. Toisinaan loppukesästä kun oli jo pimeää, poliisit hieman epäilivät matkaamme Paraisille, aina kuitenkin löydettiin perille ilman ongelmia. Sitten koitti hetki kun saimme myös luvan ottaa Virpi "vene" käyttöön. Se oli jotain todella mahtavaa, vaikka vauhtia oli vain n. 7 solmua. Sen kanssa teimme monta unohtumatonta reissua.
Tekninen osaaminen lisääntyi ihan väistämättä, kun Virpissä oli bensa-petrooli Valmet. Ennen kuin sen käyttö oli täysin hallinnassa, oli konekoppa muutaman kerran nostettu pois paikoiltaan. Taisimme käyttää Virpiä enemmän kuin vanhempani.
Ikää kun karttuu niin alkavat tytöt/naiset sekoittaa poikien päitä. Niin kävi tässäkin tarinassa. Yhdellä Naantalin reissulla Sami kohtasi Marikan (nykyisen vaimonsa) ja meni heti niin sekaisin, että lähti välittömästi Marikan matkaan. Onneksi toisella meistä oli järki mukana, eihän sitä niin vain venettä voi jättää, joten toin Samin veneen yöllä yksin kotiin.
Ikää kun tuli hieman lisää, ei kaikkien toimien pitänyt enää olla niin vauhdikkaita. Sami, Larvanto ja minä harrasteltiin myös sukellusta. Aluksi olin apujoukoissa, mutta jossain vaiheessa oltiin aika usein Samin kanssa kahdestaan sukeltelemassa. Ainoa ongelma oli, kun meillä kummallakaan ei ollut asuttavaa venettä. Virpi kun oli myyty Aino-veneen hankinnan takia pois.
Joitakin kertoja minulla oli Aino lainassa ja kun olimme Innamossa, Sofa oli apuveneenä. Sieltä sitten lähdettiin jonnekin kirkkaille vesille sukeltelemaan. Kerran kun lähdimme Innamoon Sofalla kaikki varusteet mukana, Samin isä Raimo päätti lähetä mukaan.
Keli oli lähtöhetkellä ihan asiallinen, mutta muuttui melko tuuliseksi jo menomatkan aikana. Tavaraa oli niin paljon, että piti ajaa aivan hiljaa tai täysillä. Valitsimme täyden kaasun. Raimo oli aivan kauhuissaan jo menomatkalla ja vielä enemmän paluumatkalla. Haukkui meitä jopa hulluiksi ym. Kotilaiturille astuttuaan Raimo sanoi, ettei IKINÄ enää astu tuohon veneeseen ja se väite on myös pitänyt. Raimo ei koskaan käsittänyt miksi meillä oli jatkuva tarve lähteä veneilemään, miksemme vain voineet viettää aikaa mökillä kuten hänkin.
Muutaman kerran olin käynyt Innamossa vanhempieni veneellä, kunnes eräs HERRASMIES siellä ystävällisesti ilmoitti, että PVK:n jäsenyys on henkilökohtainen ja kerhon edut ovat jäsenille. Ymmärsin tämän herran yskän, ei riittänyt että isäni kuului kerhoon.
Vuonna -91 menin suu kuivana, kurkku käheänä ja hattu kourassa silloisen kommodorin Juhani Kodisojan luo jäsenanomukseni kanssa. Pelkäsin että minun "kokemattomuuteni" tai veneilytaustani tulee ilmi. Siihen aikaan hakijalla piti olla mm. kaksi suosittelijaa. Niitä ei minulla ollut. M. Reilin oli lähes ainoa kerholainen joka tiesi minun veneilytaustani, mutta nyt jo ymmärsin ettei se ollut välttämättä mikään meriitti, joten häntä en ajatellut suosittelijakseni. Kommodori kuitenkin hyväksyi minut jäseneksi, olihan isäni ja äidinisä PVK:n jäseniä.
Sami veneili kerhoon kuulumattomana 2000-luvulle sakka, mutta sitten kerhon toiminta ja edut alkoivat kiinnostaa häntäkin, joten jäsenanomus kädessä silloisen sihteerin Timo Heikkilän juttusille. Minä en häntä voinut suositella...
Jäsenyyden myötä retkiveneily alkoi kiinnostaa yhä enemmän, joten minun pulpettivene vaihtui Sterna 600 HT-veneeseen. Sillä veneellä matka taittui mukavasti, mutta opiskelijan rahat eivät oikein meinanneet riittää polttoainekuluihin. Nykyinen vaimoni Tea, silloin tyttöystävä, osallistui kyllä mielellään veneretkille, mutta kauhisteli niitä kuluja, joten aloimme etsiä pienikulutteista matkavenettä ja päädyimme monen sattuman kautta "kauniin" keltaiseen Albatross 26 veneeseen. Tällä veneellä ajaminen kesti hieman pidempään, mutta matkan teko oli lähes ilmaista, joten se soveltui hyvin nuorelle parille.
Se oli meidän ensimmäinen perhevene ja sillä on tehty varmasti ne reissut ja rantautumiset, jotka ei koskaan unohdu, mm. se unohtumaton veneretki, josta AS kirjoitti jutun Loki-lehteen 2/1998.
Toinen ikimuistoinen reissu oli kun tulimme Uudestakaupungista kotiin ja merivesipumpun siipipyörä oli hajonnut ja koneen lämpömittarin anturin johto irronnut, joten moottori leikkasi kiinni ja pakoputkeen paloi kunnon reikä ym... Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin omin avuin kotirantaan ja seuraavana talvena vaihdettiin moottori.
Albatross vaihtui Lovene 32 veneeseen ja se vastaavasti purkkariin ja se olikin ihan oma juttunsa, joka löytyy Loki-lehden numerosta 1/2006.
Samikin siirtyi myös Albatross-veneisiin kun mukavuudenhalu ja perhe kasvoivat.
PVK:n toiminnassa ollaan oltu mukana jollain tavoin koko jäsenyyden aikana. Junioritoimintaa yritettiin oikein porukalla herättää henkiin, mutta se ei toistaiseksi ole tuottanut tulosta. Onneksi veneilemään voi ryhtyä vaikka oman sitkeän harjoittelun kautta, kuten me ollaan Samin kanssa tehty. Tämä meidän malli pojasta kerholaiseksi vain kestää melko kauan, bensaa palaa todella paljon ja se koettelee naapurisopua todella rajusti. Joten kannustakaa lapsianne kerhotoimintaan mukaan. Kerhot järjestävät ohjattua toimintaa ja antavat opetusta ym...
Meistä kuudesta pojasta kolme harrastaa vieläkin veneilyä melko aktiivisesti. Niki ja Joakim opiskelivat merikapteeneiksi ja saavat näin ollen olla merillä ihan kiitettävästi. Ei mennyt meidän harjoittelut aivan hukkaan.
JR
Loki-lehden toimitus haastatteli vielä kirjoittajaa ja kysyi miksi nuori mies jo tällä iällä päätti kirjoittaa veneilymuistelmansa. Vastaus kuului:
Tämä juttu sai alkunsa siitä kun PVK:n joulujuhlissa tuli puhetta siitä, kuinka kovia veneilijöitä ovat ne kerholaiset, joilla on 20-30 vuoden kokemus aiheesta. Siihen Sami totesi "että ollaan mekin veneilty jo 30 vuotta". Samoissa juhlissa saimme päähämme kirjoittaa kokemuksista artikkelin. Tämän piti olla lyhyempi juttu, mutta asiaa riittikin kahteen lehteen.