Matkakuumeemme alkoi todennäköisesti kymmenen vuotta sitten, sillä kuumetta ei tullut koskaan mitattua. Kuumeen toivotaan laskevan noin neljän vuoden kuluttua, kunhan olemme kolunneet maapalloa veneellämme tarpeeksi tai kukkaron pohja alkaa näkyä.
Eli kuumeessa:
Seura: Paraisten Venekerho, jonka jäseniksi Seppo ja Marjaana meidät onkivat Ahvenanmaan purjehduksella.
Jotta pääsette mukaan tunnelmaan, aloitan siitä, miten valmistauduimme.
Veneen piti olla tukeva ja pitkäkölinen, niinpä päädyimme v. 1974 valmistettuun noin 38-jalkaiseen Malö 50 ketsiin eli kaksimastoiseen purjeveneeseen, jonka hankimme vuonna 2008. Veneessä uusittiin viime vuosien aikana kaikki sähköjohdot, kaasuputket, vesijohdot ja navigointilaitteet. Osa purjeista uusittiin, ja kaikki saivat uv-reunat. Vene maalattiin päästä varpaisiin, pohjaprimerista lähtien uusiksi. Sisustus ehostettiin hameväen mielen mukaan turkoosiksi, asuisimmehan siellä seuraavat neljä vuotta (jos hermot kestävät). Kaikki säilytystila koetettiin ottaa käyttöön ja saimme nikkaroida uusia hyllyjä kaappeihin.
Aikaa ja rahaa meni paljon ja rahoitimme koko lystiä myymällä talon - tulipa myytyä samalla huonekalutkin, joiden säilytys matkan ajan olisi maksanut omaisuuden.
Jotta kaikki postilaatikosta tupsahtavan paperimäärän tulo loppuisi kokonaan, aloin vuosi ennen lähtöä kirjata ylös, mitä täytyy muistaa perua. Voin kertoa, että se on pitkä lista - lehdet, verot, vakuutukset, jäsenmaksut, bonuskortit jne. Rahaliikenne piti saada toimimaan neljän vuoden ajaksi, joten teimme muutaman valtakirjan lapsille, jotta saisimme uudet pankkikortit ja loput pitäisi hoitua suoraveloituksella.
Tutustuimme Dunckerin ja muiden matkapurjehtijoiden kirjallisuuteen. Lopetimme työnteon pari kuukautta ennen lähtöä ja keskityimme veneeseen. Mietimme muutaman kerran, mitä hittoa olemme tekemässä.
Ensimmäinen kuukausi meni ihan normaaleissa kesälomatunnelmissa, paitsi ettei kokoajan tarvinnut ajatella takaisinpaluun kiirettä. Matkamme kulki Gotlannin ja Ystadin kautta Tanskan saarelle nimeltä Mon. Saari hohtaa kauas merelle valkoisena ja on upea näky aamun sarastuksessa.
Veneeseen oli pakattu Henttiä varten äänentoistolaitteet, Elvis-puku ja peruukki, minulle vastaavasti minikampaamo, joten lorvailu sai nyt loppua ja oli aika tienata matkarahoja. Soitto soi parina iltana paikallisessa ja minun sakset tekivät tuttavuutta veneilijöiden sekä paikallisen kanssa.
Hihittelimme elämämme kummallisuutta ja tuskinpa muutkaan veneilijät katselivat toimiamme hymyilemättä - parturointipaikkani oli wc:n takana ja väliajat roudasin keikkakamoja ravintolaan tai föönasin Elvis-peruukkia Hentin hioessa viimeisiä sointuja.
Jatkoimme kohti Kieliä, jonka suulla olimme ensimmäistä kertaa uuden kokemuksen edessä. Seurasimme mitä muut tekevät (tuskinpa kaikki ovat vasta-alkajia) ja laitoimme lepuuttajia kyljet täyteen. Sulun auettua kuulimme saksankielisen käskyn siirtyä sulkuun ja kiinnityimme siellä hollantilaisen veneen kylkeen. Seurasin muiden esimerkkiä pomppia veneiden yli kanavan reunalle ja sieltä tikapuita pitkin ylös maksamaan kanavamaksua. Kiipeäminen olikin se kaikkein vaikein osuus koko sulussa - tässäkö se oli? Tuskin huomasimme menneemme sulun läpi.
Itse kanava oli leveä ja ruuhkaton. Ostimme merikortin, mutta aivan turhaan, sillä kanavassa on alku ja loppu, ihan kuten Kauppiaskadulla. Starttasimme klo 8:30 ja olimme illalla kanavan päässä. Pienehkössä satamassa neljän veneen kylkikiinnitys oli arkea ja sinne sekaan vaan odottelemaan aamuista sulun aukeamista. Kannattaa kysyä mihin aikaan naapurisi meinaa sinut herättää, ettei tule äkkilähtöä...
Kanavan jälkeen oltiinkin sitten tuntemattomilla vesillä ja Serenan vauhti vain lisääntyi virran viedessä. Kaiken lisäksi satamia oli aluksi vaikea huomata, sillä menoaukot eivät ole järin suuria. (Eräs tuttavamme oli huristellut muutamat meripeninkulmat ohi vauhdin hurmassa!) Mutta vanha hyvä keino bongailla keppihelvettejä toimi hyvin.
Virta lisäsi vauhtia muutamalla solmulla ja aukkoon sihdatessa on vain huomioitava, MIHIN päin virta venettä vie ja MISSÄ suunnassa ne hemmetin laiturit on. Olisiko tätä voinut harjoitella kotona kylpyammeessa pikkuveneillä, toisen puhaltaessa ja toisen yrittäen saada aikaiseksi kädellä virtaa? Vai oppikirjoista lukemalla, mielikuvaharjoituksia tekemällä? Jotakin meillä näköjään vielä puuttuu karikkoisen saariston lisäksi Suomessa.
Cuxhavenin satama sai meidät vieraikseen ilman, että aiheutimme laitureille vuosiremonttia. Se on odottelusatama, jossa kaikki odottelevat sopivaa virtaa ja tuulta ennen kuin starttaavat. Hollantilaiset neuvoivat meitä mielellään vuorovesitaulukkojen tulkinnassa ja kertoivat parhaimmat mansikkapaikat. Itse asiassa matkasuunnitelmakin muuttui heidän ansiostaan - kovasti kehutut kanavat alkoivat houkuttaa meitä.
Ostimme ANWB:n kirjasen Staande Mastroute (voi ladata myös netistä), nimensä mukaisesti reitti maston kanssa ja aloimme suunnitella matkaa. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että olimme menneet tähän saakka vain tuulen mukana, ilman isompia suunnitelmia.
Cuxhaven sai jäädä ja suuntasimme kohti Saksan saaristoa, oli sekin tieto mennyt ohi korvien aikoinaan maantiedon tunnilla. Borkum osoittautui yllättäen melkoiseksi turistikohteeksi, johtuen laajoista hiekkarannoista, mutta oli kaunis ja käymisen arvoinen. Kannattaa vuokrata polkupyörät ja kierrellä saarta. Veneellä liikkuessa täytyy huomioida virran lisäksi vedenkorkeus. Kuulostaa pahemmalta kuin se todellisuudessa on. Virtahan on myötäinen tai vastainen ja purjehtiessasi koko päivän, saat kokea molemmat. Silloin kun on myötävirta, moni käyttää konetta purjeiden apuna, saavuttaakseen matkaa mahdollisimman paljon. Ja vastavirralla on vain hankala lähteä tai tulla satamaan. Siinä kaikki. Eli pelkkää matematiikkaa ja kellon seurailua.
Mutta se nousu- ja laskuvesi olikin hauska ilmiö. Vierasvenesatamiin vie usein kapeahko väylä, jossa on luvattu tietty syvyys, mutta vesi puuttuu jo väylän vieressä ja esillä on hiekkasärkkiä. Siinä voi suomalainen säikähtää, kun sivulle katsahtaa. Tätä pujottelua en suosittele kokeilemaan ensimmäistä kertaa pimeässä.
Muutenkin yöpurjehduksissa sai olla tarkkana, ettei saanut kalastushärpäkkeitä matkamuistoksi, sillä Ruotsin rannikon jälkeen kalastajat tuntuvat käyttävän mielikuvitusta ripotellessaan niitä veteen.
Tähän saakka matkaamme oli mahtunut muutaman päivän yhtäjaksoisia purjehduksia ja vahtivuorot oli mennyt tyyliin "se ohjaa jolla silmät pysyy paremmin auki", eikä riitaa ole syntynyt. Hommataan rutiinit sitten myöhemmin.
Jos jotain suosittelen, niin Hollannin kanavareittiä. Sen meneminen sujuu vaikka yksin, oli sitten liikkeellä purje- tai moottoriveneellä. Nähtävää on sen minkä ennättää päätään pyörittää. Kerrottavaa olisi kirjan verran, mutta koetan tiivistää.
Sujahdimme sisään Hollantiin Lauwersoogista ja aloitimme matkan Friisinmaahan. Kanava pujottelee läpi kaupunkien ja maaseutujen. Yöpymispaikoissa on mistä valita - noin 20 euron hyvin varustetuissa vierasvenesatamissa tai kaupungin keskustassa kanavan reunassa noin 10 euron luokkaa (suihku ja wc lähellä) tai maaseudulla kanavan reunassa ilmaiseksi (max 3 vuorokauden ajan). Kaupunkeihin tultaessa kerätään muutaman euron siltamaksua, joka on yleensä merkitty karttavihkoseen ja summa ongitaan ennen sulkua hollannikkaaseen veneen liikkuessa!
Isompien kaupunkien läpiajo vie pari tuntia aikaa, mutta ei ole vaikeaa, vaikka matka kulkee kymmenen sillan ja muutaman sulun läpi. Nähtävää on paljon ja ihmiset ovat aina kovin auttavaisia. Jos epäilet töppäileväsi paljon, osta Ruotsin lippu ja nosta se salkoon. Menkööt ruotsalaisten piikkiin.
Siltojen ja sulkujen edustalla on aina odottelupaaluja, johon on helppo lassota vene kiinni ja odotella aukeamista. Valot kertovat, milloin on aika odotella tai valmistautua lähtöön. Sillat voivat aueta ylös- tai sivulle päin, ja jotkut nousevat vaakatasossa kohti taivasta. Sulut voivat olla muutaman veneen kokoisia tai sitten sinne mahtuu koko armaada. Sisälle ajettaessa huolehdi, että lepuuttajia on riittävästi (3-4 per sivu) ja korkeus sama kuin hollantilaisilla. Ja kahdesta kolmeen kiinnitysköyttä per sivu, ei pitkiä. Virtaus oli melko harvinaista ja korkeuserot suhteellisen pieniä.
Välillä kanavan ALI saattoi mennä moottoritie tai yli rautatie. Rautateiden aikataulut määräävät siltojen aukeamisajat, joten katsaus niihin vähentää kartturin ainakin yksiltä haukuilta. Kanava kulki välillä alempana kuin maanpinta ja joskus ylempänä, joka antoi tuulenpuuskille tilaa. Odotellessa tai rantautuessa se tempoi venettä kapeassa kanavassa herkästi ja tulikin koettua muutama niskakarvoja nostattava rantautuminen. Pari naarmua veneeseen muistoksi, mutta näkisittepä sen laiturin...
Purjeita saa käyttää, mutta moottori helpottaa ohjaamista kiemuraisilla pätkillä. Syvyydet, jotka ilmoitetaan desimetreissä, tuntuvat pelottavan matalilta, mutta luvatut syvyydet pitävät paikkansa, kunhan pysyt reitillä. Ankkurointia ei kannata kokeilla.
Olimme parhaaseen sesonkiaikaan Hollannissa ja paikalliset kulkevat lyhyitä päivämatkoja, joten huomasimme parhaimman tavan saada yöpymispaikka starttaamalla aamukuuden jälkeen ja saimme lisäksi rauhassa mennä sillat ja sulut. Matkan aikana voit kokata ja lukea, kuvata tai nukkua, sen verran helppoa matkanteko on.
Aikaa meillä meni pari viikkoa ja menimme kanavia pitkin melkein Belgian rajalle. Amsterdamin jälkeen voi mennä ulos merelle IJmuidenin kautta, jos haluaa lyhyemmän kanavareitin.
Jos et ennen ole käyttänyt VHF:ää, nyt saat harjoitella sitä ja sen käyttö ei ole niin vakavaa, kuin annetaan ymmärtää. Rohkeasti vaan vempain käteen ja jos liikut tuttavien kanssa, treenatkaa keskenänne, niin kuin me teimme. Meidän kutsu oli Takamine, Hentin kitaran merkki, ja Tommy Tukholmasta käytti Bachia, joka on hänen trumpetin merkki. Eli "bach bach takamine kom" kukapa siitä olisi mitään ymmärtänyt, jos olisi sattunut kuulemaan.
Eläminen Hollannissa oli edullista ja satamat hyviä, olipa saunakin Lemmerin Iselmarin satamassa ja Goudassa löysimme kuntosalilta upean saunan.
Vaikka tiedät Hollannin olevan veneilymaa, niiden määrä lyö sinut ällikällä ja samoin kävi lehmien ja polkupyörien suhteen. Mutta huumatun kissan näkeminen Amsterdamissa tuli kyllä täytenä yllätyksenä. Ja se on kuulemma arkipäivää "pulverikaupungissa".
Belgia ja Ranska menivät päiväpysähdyksillä. Belgiassa satamakapteeni voi kuulemma huudella katolta kovaäänisellä ohjeita laituripaikasta tai järjestää muuten vaan hullua ohjelmaa ja Ranskassa se hoidettiin täytettävien papereiden avulla. Meillä oli kiire, sillä vaihdelaatikko oli reistaillut Hollannissa ja olimme menettäneet aikaa. Tyttäremme oli tullut mukaan matkalle ja lähtisi kotiin Englannista, josta vastaavasti poikamme hyppäisi mukaan tyttöystävänsä kanssa. Joten oli aika ylittää se paljon peloteltu Englannin kanaali.
Itse kanaalin vilkkaasti liikennöidyn kulkuväylän ylitys täytyy tapahtua nopeasti ja 90 asteen kulmassa. Ei siis vinottain tai mutkitellen. Odotimme veneitä olevan kuin autoja Mannerheimintiellä ruuhka-aikaan, mutta pettymys oli suuri, kun niitä oli vain kolme etelään päin matkalla ja kaksi pohjoiseen. Olipa ylimainostettu paikka, tai sitten joku oli varoittanut meidän ylittävän kanaalin.
Doverin satama-aluetta lähestyttäessä täytyy ilmoittautua VHF:llä viranomaisille ja arvelimme sen liittyvän maahantulomuodollisuuksiin, joita tosin ei pitäisi olla Euroopan alueella, mutta englantilaisethan ovat tunnetusti vanhanaikaisia. Virallisia sir-nimityksiä käyttäen otettiin yhteyttä ja odoteltiin lupaa lähestyä satama-allasta. Sinne päästyä meille kerrottiin nopeus, millä piti ajaa suositeltua aallonmurtajan puolta. Aluksi emme voineet ymmärtää, että kyseessä oli niinkin yksinkertainen asia, kuin liikenteen ohjaaminen, sillä altaasta lähti lauttaliikennettä Ranskan puolelle. Kuvittele, jos Suomessa täytyisi olla esim. Nauvon lauttaa lähestyessä lupa ja määrätty nopeus viranomaisen sanelemana tai Maarianhaminan satamassa pari kaveria kopissa veharin kanssa kertomassa, mitä sinun tulee tehdä!
Itse vierasvenesatamaan piti taas ottaa uusi yhteys ja sieltä neuvoivat paikan, mihin parkkeerata. (Monissa maissa haluavat ensimmäiseksi tietää, minkä pituinen vene sinulla on, etteivät anna vääränkokoista laituripaikkaa turhaan).
Laiturikiinnityksiä on monenlaisia - sivusta, perästä ja harvemmin edestä. Mutta kaikkiin tottuu, kun aikansa räplää.
Suihkuosastot vaativat aivotyötä ja olipa Doverissa laitettu naruisen valokatkaisijan viereen ihan kuin kiusaksi punainen naru - ja Hentti unenpöpperössä, lasit veneeseen unohtaneena saikin 45 min ulvonnan aikaiseksi vetämällä narusta. Eipä tullut apu vikkelään eikä auttajalla ollut edes silmälaseja antaa...
Englannissa rannikon kauneus yllätti - melkein kuin Espanjassa, mutta rannat olivat täynnä pyöreitä kiviä, vähän kuin Jurmossa. Ja jos jossain maassa kannattaa vaihtaa kone tai vaihdelaatikko, niin täällä! Hinnat puolet Suomen hinnoista ja tietotaito on huippuluokkaa.
Tänään on 25.9. ja olemme olleet reilut kolme kuukautta matkalla, viimeiset viisi viikkoa telakalla. Purjehdukset ovat jääneet vähiin, mutta nyt kun on uusi moottori, onkin hyvä alkaa purjehtimaan!
Jos jollakin kerholaisella alkoi nousta kuume, voit lukea lisää blogista - kuumeesi voi laskea saman tien tai huomaat tilaavasi Hollannin kanavaoppaan...
Kirjailija kiittää.
Enemmän: sy-serena.blogspot.com